— Oh, sanoi Rautio, teillä on kyky voittaa kaikkien sydämet.
Elli hymyili. — Niin, mutta ajatelkaa, että Isolakin tuli tutkinnossa laulun jälkeen ja löi minua olalle: »Olemmepa saaneet kerrassaan oivan kouluneiden, kun voi laulaa sekä koko- että puolinuotit», sanoi hän.
Seuraavana aamuna matkusti Rautio; opettajatar oli luvannut viipyä viikon rovastinnan luona. — Hyvästi neiti, eikö meillä ole ollut hyvä lukukausi ja ihana kevät? sanoi opettaja hyvästellessään.
— Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.
— Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella luonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä täytyy minun saada teitä kiittää. — Hän otti Elliä kädestä hellästi ja piti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin katsetta.
— Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.
— Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla käden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin — hyvästi, hyvästi! — Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa — niin erosivat he.
Rautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli vallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä hauskalle kotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka rautatievaunuissa, jotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka kotiapäin valoisana kesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä ja takaistuimella vanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.
Miten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä, Sydän tykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen jalavien alla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi maalatun rakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja marjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla, jossa keväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita, toisella puolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa. Täällä ei ollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti hauskalle joka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua, mikä teki vastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti viheriälle ja lupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta kaukana niityillä, ja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin ensimmäisenä tervehdyksenä kotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja aina porrasten eteen. Täällä seisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten poikansakin ja lihavahko, tavattoman komea, leveäharteinen nainen, aikaisten huolten rypistämät kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää koko olennossaan.
Ensi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi, kansantavan mukaan, ainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan kohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan. Kuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti jollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.