— Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi matkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan mieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä vaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa tinatuopissa, jota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei mielihyvällä tuon vanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika siemauksia: — Kiitos äiti, tällaista juomaa ei saa koskaan maistaa muualla kuin kotona, sanoi hän.
— Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt hänen säästämään maltaita.
Huone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli täysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja kirjavat matot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä kikavalkoisella lattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan saadakseen lattiat valkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia puhtaana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen, jonka vuoksi palvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan talossa.
Rautio avasi makuuhuoneensa ikkunan ja silmäili uinuvaa luontoa; oli niin hiljaista ja tyyntä kaikkialla tänä vilpoisena kevätyönä, aivan kuin koti olisi pyytänyt poikaansa lepäämään häiritsemättä helmassaan.
— On suuri siunaus, että on hyvä koti, ajatteli tuo nuori mies, ja hänen kostea katseensa etsi hiljaisella kiitollisuudella taivaanlakea päänsä päällä.
Aikaisin seuraavana aamuna oli hän jo ylhäällä ja liikkeellä; hänellä oli niin paljon uutta katseltavaa, niin monta tervehdittävää ja niin monen kanssa puhuttava. Kalustohuoneessa teki vanha Taavetti puuastioita talon tarpeiksi, sinne piti Raution mennä kiittelemään tuota vanhaa, vaan vielä vikkelää tekijää. Kaksi nuorempaa renkiä meni pellolle työhevosten kanssa; toinen hevospari oli ostettu sitten kun opettaja viimeksi oli kotonaan. Hevoset näyttivät vahvoilta ja komeilta, ja tuolla karjapiiat tulivat kiiltävine maitosaaveineen matkalla meijeriin puron varrelle.
Hänellä oli vielä hyvästi aikaa ennen aamiaista kiertääkseen pienen mutkan ja katsellakseen kasvuja. Aamuilma tuulahteli raittiina ja elähdyttävänä hänen ympärillään, tuolla kyntivät jo miehet täydessä touhussa ruskeaa maata, joka näytti niin voimakkaalle ja myöhkeälle. Hanhet kulkivat niin ylevinä allikkoon aamukylvylle, pääskyset lentelivät vilkkaasti edestakaisin etsien ruokaa; kaikkialla näkyi päivän valpastunut elämä heränneen ja tuntui raittiilta täällä luonnon helmassa. Punaseksi maalattujen riihien ohitse, joista hän lapsena niin usein oli kuullut varstain tahdikkaan äänen, hän kulki lehtoon, jossa vaaleanviheriät koivut välkkyivät valkeine runkoineen. Se oli sievä pieni luonnonpuisto, jossa tie kiemurteli viheriäisen katoksen alla ja aukeni ylhäällä mäellä, missä aurinko paistoi kirkkaana uutisasunnon yli. Siinä työ lepäsi tänään, soma salvos oli keskitekoisena puiden seassa. Se oli äidin tuleva pieni pakopaikka, josta hän joulunaikana oli puhunut, että rakennuttaisi sen keväällä; on aina hyvä olla valmiina vastaisen varalle, arveli hän.
— Minä en ole enää nuori, oli hän sanonut, minä voin väsyä maanviljelykseen, silloin muutan minä pieneen uuteen tupaan, ja sinä saat ottaa talon ja hankkia tänne nuoren reippaan emännän.
Kun hän nyt täällä ylhäällä muisti nämät sanat, niin värähytti se hänen mieltään — nuoren emännän — hänen täytyi painaa käsi sydämelle! Oli ainoastaan yksi kuva — nyt tunsi hän sen selvästi, — jonka hän voi asettaa yhteyteen vaimokäsitteen kanssa. Hän nojautui uuden rakennuksen nurkkaa vasten, pani kädet ristiin rinnalleen ja vaipui tulevaisuuden unelmiin, jollaisia jokainen nuori mies on uneksinut ainakin jonkun kerran elämässään, samalla kun varhainen päivä levitti välkkyilevää valoaan ympäröivän seudun yli. Onnellinen uneksija!