Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.
VERKKO
Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.
Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta,
kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.
Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.
Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.
Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.
On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,
me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.
Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää
metsän takaa.
YKSINÄISYYS
Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.
AURINGON NOUSTESSA
Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.
Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.
Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt —
uusi päivä saapuu.