LUOJAT
Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa.
Pakottaa, pakottaa
ihmisten meren,
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme,
tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät.
Viekö meitä tuuli?
Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä…
KIERTOTÄHDET
Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki,
autuas: kun ilma paukkuu poskillasi,
autuas: kun vauhtisi kääntää sinut.
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla.
Nopeammin, ripeämmin, armottomammin,
oudoissa kohtaloissa piehtaroiden
vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi
länteen, kirkasta kajoa kohden —
mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.
TULEVAISUUDEN VARJO
Aavistan kuoleman varjon.
Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.
Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa,
joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.
Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,
koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.
Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,
se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:
olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,
käännän hymyten elämälle selkäni.
AUTUUS
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen — sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille —
tässä lepää maan autuus.