RAKKAUS
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
ELÄMÄ
Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua…
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
TUSKA
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme —
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,
hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,
hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.
Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää.
Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,
hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä,
hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.
Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,
hän antaa meille ylintä elämässä:
rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.
SYYSKUUN LYYRA
HÄMÄRÄ
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — —
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?