"Olen pahoillani teidän puolestanne — tahtoisin mielelläni auttaa teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."
"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi — ettekö käsitä — te olette ainoa henkilö" — hän alensi äänensä kuiskutukseksi — "ainoa henkilö, joka tietää."
Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.
Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä? Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla — pitemmälle en enää voi mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän, että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin? Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin hyvä — teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin — ei vihjaustakaan julkisuudesta — ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma, kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä tiedän sen — ja sen — ja sen —' ja niin taistelu päättyisi ja tie selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä sekunnissa."
Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli kokonaan hänen, Lilyn, vallassa — niin täydellisesti, ettei Dorset voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa ja sovittaa yhdellä iskulla — tuossa hänelle edullisessa tilanteessa oli jotain häikäisevää.
Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko — hän alkoi pelätä omaa itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi kätensä Dorsetille.
"Hyvästi — olen pahoillani; minä en voi tehdä mitään."
"Ettekö mitään? Oh, älkää puhuko noin", huudahti Dorset; "sanokaa, kuten asia on: että te jätätte minut kuten muutkin. Tekin, ainoa olento, joka olisi voinut pelastaa minut!"
"Hyvästi — hyvästi", toisti Lily kiireisesti, ja poistuessaan hän kuuli Dorsetin huudahtavan epätoivoisen kiihkeästi: "Saanen kai teitä ainakin kerran vielä nähdä?"
* * * * *