Saavuttuaan Gormerien maatilalle Lily kulki nopeasti nurmikon yli keskeneräistä taloa kohti, jossa hänen luulonsa mukaan hänen emäntänsä varmaankin mietiskeli, eikä niinkään nöyrällä mielellä, hänen viipymisensä syytä; sillä, kuten usein epäsäännölliset henkilöt, rouva Gormer pani odottamisen pahakseen.

Päästyään ajotielle Miss Bart näki kuitenkin sirojen vaunujen ja niissä hienon parin katoavan pensasten taa porttiin päin, ja kynnyksellä seisoi rouva Gormer ja hänen avonaisessa olennossaan kuvastui vielä mielihyvä. Lilyn nähdessään hän punastui hämmentyneenä ja hieman naurahtaen ja lausui: "Näittekö vierastani? Luulin teidän tulleen ajotietä myöten. Se oli rouva George Dorset — hän sanoi pistäytyvänsä naapurivierailulla."

Lily otti tämän tiedon vastaan tavallisella mielenmaltillaan, vaikka hän kyllä kokemuksestaan tiesi, ettei Berthan temperamenttiin sisältynyt naapurivaisto; ja rouva Gormer nähdessään helpotuksekseen, ettei Lily näyttänyt hämmästyksen merkkiäkään, jatkoi vapautuneesti naurahtaen: "Hänen todellinen tulonsa aiheuttaja oli tietenkin uteliaisuus — hän kuljetutti minulla itseään läpi koko talon. Mutta kukaan ei olisi voinut olla viehättävämpi — ei mitään ylvästelyä, kuten tiedätte, ja niin hyvänsävyinen: ymmärrän mainiosti, miksi ihmiset pitävät häntä niin lumoavana."

Tämä yllättävä tapahtuma, joka sattui liian täydellisesti yhteen hänen ja Dorsetin tapaamisen kanssa voidakseen olla sen kanssa yhteydessä, oli kuitenkin vaikuttanut Lilyyn pahaaennustavasti. Berthan tapojen mukaista ei ollut pitää yllä naapurisuhteita, paljon vähemmän koettaa lähestyä jotakin, joka ei kuulunut hänen läheiseen seurapiiriinsä. Hän oli aina järkähtämättömästi välinpitämätön sen ulkopuolelta siihen pyrkiviä kohtaan tai oli kääntänyt huomionsa joitakin yksityisiä kohtaan, jos hänen oma etunsa sitä vaati. Ja hänen valintansa oikullisuus antoi sille erityisen arvon hänen valitsemiensa henkilöiden silmissä. Lily näki tämän nyt rouva Gormerin peittelemättömästä mielihyvästä ja siitä, että rouva Gormer parina seuraavana päivänä matki onnellisena Berthan mielipiteitä ja urkki hänen pukunsa alkuperää. Kaikki ne salaiset kunnianhimoiset aikeet, jotka rouva Gormerin synnynnäinen mukavuus ja hänen seuralaistensa suhtautuminen tavallisesti pitivät aisoissa, versoivat nyt tuoreina Berthan lähentymisen sytyttämässä loistossa. Ja mikä tuon lähentymisen syy lienee ollutkaan, Lily ymmärsi, että jos sitä jatkuu, tulisi se vaikuttamaan haitallisesti hänen tulevaisuuteensa.

Keskeyttääkseen yhtämittaisen oleskelun uusien ystäviensä seurassa Lily oli järjestänyt käynnin tai pari hiljakkoin hankittuun tuttavapiiriinsä. Ja palatessaan tältä jollakin tavoin alakuloiselta retkeltä hän heti tunsi, että rouva Dorsetin vaikutus oli vielä ilmassa. Rouvien kesken oli taas oltu vieraisilla, teellä seudun klubilla, oli tavattu metsästystanssiaisissa; kävi myöskin kuiskeita läheisistä päivälliskutsuista, joista Mattie Gormer luonnottomin vaitioloponnistuksin koetti olla puhumatta, milloin vain Miss Bart otti keskusteluun osaa.

Tämä oli jo suunnitellut kaupunkiin palaamista vietettyään jäähyväissunnuntain ystäviensä kanssa. Ja Gerty Farishin avulla hän oli keksinyt pienen yksityishotellin, minne hän asettui talveksi. Kun tuo hotelli oli hienon kaupunginosan laidassa, meni noiden muutamien neliöjalkojen ylellisyys tuntuvasti hänen varojensa yli. Mutta vastenmielisyytensä oikeutusta köyhiä kaupunginosia kohtaan hän perusteli sillä, että tässä erikoisessa tilanteessa oli tuiki tärkeää koettaa näyttää varakkaalta. Todellisuudessa hänen oli mahdotonta, niin kauan kuin hänellä oli varoja kustantaa tavallinen elämäntapansa viikoksikaan eteenpäin, alkaa viettää Gerty Farishin elämää. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä maksukyvyttömyyttä. Mutta hän saattoi ainakin suorittaa viikoittaisen hotellilaskunsa ja maksettuaan tärkeimmät velkansa Trenorilta saamallaan rahalla hänellä oli vielä vähäinen ylijäämä. Tilanne ei kuitenkaan ollut kyllin miellyttävä tuudittaakseen hänet tiedottomaksi sen epävarmuudesta. Hänen huoneensa, joista oli rajoitettu näköala tiiliseiniin ja savupiippuihin, hänen yksinäiset ateriansa synkässä ravintolassa — kaikki nämä aineelliset epämukavuudet, joista niistäkin kuten niin monista etuoikeuksista hänen pian täytyi kaiken todenmukaisuuden mukaan luopua, pitivät alituisesti hänen asemansa huonouden hänen mielessään; ja hän alkoi yhä kiinteämmin ajatella rouva Fisherin neuvoja. Hän saattoi kiertää ja kaartaa tuota kysymystä mielensä mukaan, hän tiesi kuitenkin, että sitä ei ratkaisisi mikään muu kuin se, että hän menisi naimisiin Rosedalen kanssa; ja tätä vakaumusta vahvisti George Dorsetin odottamaton käynti.

Lily löysi hänet ensimmäisenä sunnuntaina kaupunkiin palattuaan astelemasta hänen pienessä vierashuoneessaan niin kiivaasti, että hänen vähäiset korutavaransa, joilla hän oli koettanut peittää huonekaluston plyyshipäällystää, olivat ilmeisessä vaarassa. Mutta Lilyn näkeminen näytti rauhoittavan häntä, ja hän sanoi nöyrästi, ettei hän ollut tullut ikävystyttämään häntä — että hän vain pyytäisi saada istua puolisen tuntia ja puhua eräästä Lilylle mieleisestä asiasta. Todellisuudessa hänellä oli, kuten Lily tiesi, vain yksi puheenaihe: oma itsensä ja omat vaivansa, ja Lilyn myötätunnon tarve oli ajanut hänet tänne takaisin. Mutta hän alkoikin muka kyselemällä Lilyn omia kuulumisia ja vastattuaan tämä huomasi, että kuultuaan Lilyn tukalasta tilasta hänen ajatuksensa ensi kertaa kääntyivät pois omasta itsestään. Oliko mahdollista, että vanha täti-peto oli jättänyt hänet puille paljaille? Että hän oli näin yksin, koska hänellä ei ollut ketään, kenen luokse mennä, ja että hän tuli töintuskin toimeen, kunnes tuo surkean pieni perintö maksettaisiin? Myötätunto oli herännyt Dorsetissa, mutta hän kärsi itse niin kovasti, että hänellä oli vain heikko tunne siitä, mitä toisten kärsimykset merkitsevät — ja, kuten Lily huomasi, hän yhdisti siihen ehkä oman käsityksensä siitä tavasta, miten hän käyttäisi hyväkseen Lilyn onnettomuuksia.

Kun Lily vihdoin pyysi häntä lähtemään sillä tekosyyllä, että hänen oli pukeuduttava päivällistä varten, viipyi Dorset itsepintaisesti kynnyksellä tokaistakseen: "On ollut niin herttaista — sanokaa, annatteko minun toistekin tavata teitä —." Mutta tähän suoranaiseen pyyntöön Lilyn oli mahdotonta myöntyä, ja niinpä hän sanoikin ystävällisen päättäväisesti: "Olen pahoillani — mutta tiedättehän, miksi en voi."

Dorset sävähti punaiseksi korviaan myöten, työnsi oven kiinni ja seisoi Lilyn edessä hämillään, mutta päättäväisenä. "Tiedän, että voitte, jos tahdotte — jos asiat olisivat toisin — ja teistä riippuu järjestää ne niin. Tarvitsee vain sanoa sana ja te päästätte minut kurjuudestani!"

Heidän katseensa yhtyivät, ja toisen kerran Lily värisi, houkutuksen vaarasta. "Teidät on johdettu harhaan; en tiedä mitään; en ole nähnyt mitään", hän huudahti koettaen rakentaa suojavallia itsensä ja oman tuhonsa välille. Ja kun Dorset kääntyi pois mutisten: "Te uhraatte meidät, molemmat", toisti Lily yhä ikäänkuin se häntä viehättäisi: "En tiedä mitään — en yhtään mitään."