"Minä siis pyydän teitä; pyydän teitä, koska hän sanoi kerran minulle, että te olitte auttanut häntä ja koska hän nyt tarvitsee apua kipeämmin kuin koskaan ennen. Tiedätte, miten riippuvainen hän on aina ollut hyvinvoinnista ja loistosta — miten hän on vihannut kaikkea, mikä on viheliäistä ja rumaa ja epämukavaa. Hän ei voi sitä auttaa — hänet on kasvatettu näin ajattelemaan eikä hän ole koskaan kyennyt pääsemään siitä irti. Mutta häneltä on riistetty kaikki se, mikä oli hänelle jonkin arvoista, ja ne ihmiset, jotka opettivat hänet pitämään sitä arvossa, ovat myös hylänneet hänet. Ja minusta tuntuu, että jos joku voisi ojentaa kätensä ja näyttää hänelle toista puolta — näyttää hänelle, miten paljon on vielä jäljellä elämässä ja hänessä itsessään" — Gerty keskeytti hämmentyneenä omasta kaunopuheisuudestaan ja koska hänen oli vaikeaa tarkalleen ilmaista haluaan pelastaa ystävättärensä. "Minä en voi auttaa häntä itse: hän on mennyt minun ulottuvistani", jatkoi hän. "Luulen, että hän pelkää olevansa minulle taakkana. Kun hän oli täällä viimeksi, kaksi viikkoa sitten, tuntui hän olevan hirveän huolissaan tulevaisuudestaan: hän kertoi Carry Fisherin koettavan löytää hänelle jotain työtä. Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti minulle, että hän oli ottanut yksityissihteerin paikan ja ettei minun tarvinnut hätäillä, sillä kaikki oli hyvin ja hän tulisi luokseni puhumaan minulle siitä, kun hänellä olisi aikaa. Mutta hän ei ole tullutkaan, enkä minä mielelläni mene hänen luokseen, koska pelkään tuppautuvani hänen seuraansa, kun en ole tervetullut. Kun kerran lapsena olin rientänyt hänen luokseen pitkän eron jälkeen ja kietonut käsivarteni hänen ympärilleen, hän sanoi: 'Ole niin hyvä äläkä suutele minua, jollen pyydä sinua, Gerty' — ja muutamia minuutteja myöhemmin hän pyysi minua. Mutta siitä pitäen olen aina odottanut pyyntöä."

Selden oli kuunnellut hiljaa katse keskitettynä, kuten aina, kun hän tahtoi varjella pieniä tummia kasvojaan äkkinäiseltä ilmeenmuutokselta. Kun hänen serkkunsa oli lopettanut, sanoi hän hieman hymyillen: "Koska kerran olette oppinut odottamisen taidon, en käsitä, miksi vaaditte minun ryntäämään päätä pahkaa —", mutta Gertyn katseen hätääntynyt avunanomus sai hänet lisäämään noustessaan lähteäkseen: "Tahdon kuitenkin tehdä, mitä haluatte, mutta en saattaa teitä edesvastuuseen epäonnistumisestani."

Seldenin karttaminen Miss Bartia ei ollut ollut niinkään tarkoituksetonta kuin hän oli antanut serkkunsa ymmärtää. Aluksi kuitenkin, kun muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan Monte Carlossa piti häntä vielä kiihtymyksen vallassa, oli hän tuskallisesti odottanut Lilyn paluuta. Mutta tämä oli tuottanut hänelle pettymystä viipymällä Englannissa, ja kun hän vihdoin ilmaantui New Yorkiin, sattui, että toimi kutsui Seldenin Länteen, josta palattuaan hän parhaiksi kuuli, että Miss Bart oli lähtenyt Gormerien kanssa Alaskaan. Tieto tästä äkkiä solmitusta ystävyydestä sammutti hänen halunsa nähdä Lilyä. Jokainen tämän askel näytti tosiasiallisesti vievän hänet yhä kauemmaksi siitä piiristä, jossa he kerran tai pari olivat tavanneet toisensa kuin kirkastuneen hetken ajaksi. Seldenin oli yksinkertaisempaa arvostella häntä hänen tavallisen käytöksensä mukaan kuin niiden harvojen poikkeamisten mukaan siitä, mitkä olivat heittäneet hänet niin häiritsevästi hänen tielleen.

Mutta Gerty Farishin sanat riittivät saamaan hänet näkemään, miten vähän tämä katsantotapa oli todella hänen ja miten mahdotonta hänen oli pysyä rauhallisena Lily Bartia ajatellessaan. Kuullessaan, että hän oli avun tarpeessa — sellaisenkin epämääräisen avun, jota hän saattoi tarjota — tuo ajatus valtasi hänet jälleen; ja kadulle päästyään hän tuli niin vakuutetuksi avun välttämättömyydestä, että hän heti ohjasi kulkunsa Lilyn hotelliin.

Täällä hänen intoaan jäähdytti se odottamaton uutinen, että Miss Bart oli matkustanut pois. Mutta hänen tiedusteluihinsa muisteli hotellin kirjanpitäjä, että Miss Bart oli jättänyt osoitteensa, jota hän alkoi heti selailla kirjoistaan.

Oli todella omituista, että Lily Bart oli lähtenyt ilmoittamatta Gerty Farishille tästä päätöksestään, ja Seldenin mieltä painoi omituisesti kirjanpitäjän etsiessä osoitetta. Tätä kesti niin kauan, että tuo painostus muuttui peloksi, mutta kun hänelle vihdoin ojennettiin paperilappu, josta hän luki: "Rouva Norma Hatchin luona, Emporium Hotel", niin hän jäi tuijottamaan uskomatta silmiään ja repi sitten vastenmielisyyden valtaamana paperin kahtia ja läksi rauhallisena astumaan kotiin päin.

IX.

Kun Lily heräsi Emporium-hotelliin muuttonsa jälkeisenä aamuna, oli hänen ensimmäinen tunteensa puhtaasti ruumiillisen tyydytyksen tunne. Vastakohdan jyrkkyys vielä lisäsi tuota ylellisyyden tunnetta saada maata vielä kerran pehmeällä untuvavuoteella ja katsella yli avaran aurinkoisen huoneen aamujuomapöydälle, joka oli asetettu niin kutsuvasti tulisijan lähelle. Onhan sitä vielä harkintaan aikaa; tällä hetkellä häntä ei edes hämmästyttänyt sisustuksen ylellinen komeus. Tunne siitä, että vielä kerran sai nauttia täyttä mukavuutta, vaimensi täydelleen vähäisimmänkin arvostelun.

Kun hän edellisenä iltapäivänä oli esittäytynyt sille naiselle, jonka luo Carry Fisher oli hänet ohjannut, oli hän tuntenut joutuneensa uuteen maailmaan. Carryn häthätäisestä esittelystä hän sai sen selvän, että rouva Norma Hatch (jonka ristimänimen muutos oli tuloksena hänen viimeisestä avioerostaan) oli tullut "Lännestä" ja tuonut koko lailla rahoja mukanaan. Hän oli lyhyesti sanoen rikas, avuton, seurapiirejä vailla, siis Lilyn oikea holhokki, Rouva Fisher ei ollut määritellyt menettelytapaa, jota hänen ystävättärensä oli noudatettava, hän tunnusti, ettei hän tuntenut tarkemmin rouva Hatchia, johon hänet oli pikimmältään tutustuttanut Malville Staney, joutohetkinään asianajaja ja erinäisen juhlivan klubielämäpiirin Falstaff [kuuluisa Shakespearen näyttämöluoma, mehevä juoma- ja seuraveikko. Suom.]. Seuraelämässä herra Staneyn olisi voinut sanoa muodostavan yhdistävän siteen Gormerien maailman ja sen hämärämmän piirin välillä, johon Miss Bart nyt huomasi joutuneensa. Mutta vain kuvannollisesti saattoi rouva Hatchin maailman valaistusta kutsua hämäräksi; tässä nykyisessä tapauksessa Lily huomasi joutuneensa häikäisevään sähkövaloon. Rouva Hatchissa suurine silmineen oli jotain haalistumatonta ja kuin lasikaapissa säilytettyä. Tämä ei estänyt sitä välitöntä huomiota, että hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin vieraansa ja että hänessä oli hänen komeutensa, hyvinvointinsa, huomiotaherättävän pukeutumisensa ja äänensä ohella tuota poislähtemätöntä viattomuutta, joka hänen kansallisuuttaan olevissa naisissa niin ihmeellisesti yhtyy mitä moninaisimpiin elämyksiin ja kokemuksiin.

Ympäristö, johon Lily oli joutunut, oli hänelle yhtä outo kuin sen asukkaatkin. Hän ei ollut perehtynyt New Yorkin hienoon hotellimaailmaan, — maailmaan, joka oli varustettu kaikkien ajateltavissa olevien vaatimusten tyydyttämisvälineillä, kun sitävastoin todella sivistyneen elämän mukavuudet olivat yhtä saavuttamattomia kuin erämaassa. Tämän kalsean loiston ilmapiirissä liikkui verettömiä olentoja, jotka olivat yhtä rikkaasti varustettuja kuin hotellin kalustokin, olentoja, joilla ei ollut määrättyjä pyrkimyksiä ja pysyviä suhteita ja jotka ajelehtivat velttona uteliaiden virtana ravintolasta konserttisaliin, palmupuistosta musiikkihuoneeseen, taidenäyttelystä räätäliosastoon. Juoksijahevoset ja huolellisesti sisustetut autot odottivat näitä naisia kuljettaakseen heitä maailmankaupungilla, josta he palasivat vielä kalpeampina sopuliturkistensa painosta, joutuakseen takaisin hotellielämän tukahduttavaan toimettomuuteen. Jossakin heidän elämänsä taustalla oli epäilemättä todellinen menneisyys todella inhimillisine toimintoineen; itse he todennäköisesti olivat kiihkeän kunnianhimon, sitkeän tarmon, moninaisten kosketusten tulos elämän terveellisen karkeuden kanssa. Heillä ei enää kuitenkaan ollut enempää todellista olemassaoloa kuin runoilijan varjolla helvetin esikartanoissa.