"Kiitän teitä", toisti hän kääntyessään pois.
Hän lähti kulkemaan länteen päin maaliskuun kalseassa hämärässä sitä katua kohti, jolla hänen täyshoitolansa oli. Hän oli päättävästi torjunut Gertyn asuntotarjouksen. Jotakin hänen äitinsä ylpeästä kieltäytymisestä huomaavaisuudesta ja myötätunnosta alkoi kehittyä hänessä, ja pienet asunnot ja läheinen yhteiselämä tuntui hänestä yleensä vähemmän siedettävältä kuin eteisellä varustettu makuuhuone talossa, jossa hän saattoi huomaamatta tulla ja mennä toisten työtätekevien joukossa. Tämä yksinäisyyden ja riippumattomuuden halu oli pitänyt häntä yllä jonkun ajan; mutta nyt, ehkä kasvavasta fyysillisestä väsymyksestä, joka valtasi hänet silloin tällöin, hän alkoi äkkiä tuntea ympäristönsä puutteellisuuden ja epämukavuuden. Päivän työn päätyttyä hän pelkäsi palata ahtaaseen huoneeseensa tahraisine seinäpapereineen ja mauttomine tauluineen, ja hän vihasi jokaista askelta sinnepäin.
Mutta eniten häntä peloitti kulkea Kuudennen avenuen kulmauksessa olevan apteekin ohi. Hän oli aikonut kulkea toista tietä kuten tavallisesti viime aikoina. Mutta tänään hänen askeleensa suuntautuivat vastustamattomasti sinnepäin. Hän koetti kulkea alempaa kadun yli, mutta kuormarattaat työnsivät hänet takaisin ja hän kulki vinosti kadun yli päästen katukäytävälle juuri apteekin oven vastapäätä.
Myymäläpöydän takaa häntä silmäili proviisori, joka oli tarkannut häntä jo kadulla. Lily pisti reseptin tämän käteen. Reseptistä ei voinut olla epäilystäkään; se oli kopio rouva Hatchin reseptistä, tämän apteekkarin antama. Lily oli varma, että proviisori hyväksyisi sen empimättä. Epäyksen hermostunutta pelkoa tai vaikkapa vain epäilyn ilmaisua osoittivat kuitenkin hänen vapisevat kätensä, kun hän oli tutkivinaan edessään olevia hajuvesipulloja.
Proviisori oli lukenut reseptin tekemättä muistutuksia, mutta ojentaessaan pullon hän epäröi.
"Älkää vain ylittäkö annosta, tietenkään", huomautti hän.
Lilyn sydän pysähtyi. Mitä tuo mies tarkoitti katsellessaan häntä tuolla tavalla?
"Tietenkään en", mutisi hän ojentaessaan kätensä.
"No niin on hyvä — se on kummallisesti vaikuttava juoma. Tippa tai pari lisää, ja olette mennyttä kalua — ja lääkärit eivät tiedä, miksi."
Pelko, että proviisori alkaisi kysellä häneltä tai jättäisi pullon antamatta, tukahdutti myöntymyksen mutinan hänen kurkkuunsa. Ja kun hän vihdoin pääsi kunnialla apteekista, huimasi häntä melkein voimakas helpotuksen tunne. Pelkkä käärön kosketus värisytti hänen väsyneitä hermojaan, se kun lupasi hänelle suloisen rauhallisen yön, ja toinnuttuaan hetkellisestä pelostaan hän tunsi ikäänkuin unen ensi oireet jo valtaisivat hänet.