Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä. Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle puheillepääsyn.
Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.
Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi. Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon jähmettyneitä mielenliikuntoja — sen ainoan kevään ikävöimisiä, suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa samoin kuin Selden näkisi sen — ja se seikka, että tämä joutuisi siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta, jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki — silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.
Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli Selden ollut valmis auttamaan häntä — auttamaan häntä rakastamalla häntä, kuten hän oli sanonut — ja jos hän kolmannella kerralla oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää kuin itseään?… No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä; hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen. Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten hän kulki kadun yli ja astui taloon.
XII.
Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin. Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan Lilyä vastaan.
Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle muistojen valtaamana.
Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä, antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.
Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti: "Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla erosimme — siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin luona."
Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.