"Se ei ollut sitä — minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen silmistään.
Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne mukavaksi?"
Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen selkänsä taa.
"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän, että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."
Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen. Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian järkytetty puhuakseen.
"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi
Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.
Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin mieluummin istua hiljaa — minun täytyy lähteä tuossa paikassa", lisäsi hän hajanaisesti.
Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten. Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää alkuunpanoa.
Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä. Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen, jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä rajuna.