Lily kulki mykkänä ja kuurona ympäristölleen. Hän liikkui vielä siinä kevyessä eetterissä, jota lähtee elämän suurista hetkistä. Mutta vähitellen hän kadotti sen ja hän tunsi likaisen katukivityksen jalkojensa alla. Väsymyksen tunne palasi patoutuneella voimalla ja hetken ajan hän tunsi, ettei hän voinut astua kauempaa. Hän oli päässyt 41:sen kadun ja Viidennen avennuen kulmaan ja hän muisti että Bryant-puistossa oli istuimia, joilla hän voisi levätä.
Tuo surumielinen huvialue oli melkein autio, kun hän astui sinne, hän vaipui tyhjälle penkille sähkölampun valoon. Lieden lämpö oli jo haihtunut hänen suonistaan ja hän lupasi itselleen, ettei hän saanut istua kauan siinä läpitunkevassa höyryssä, joka lähti kosteasta asfaltista. Mutta hänen tahdonvoimansa näytti kuluneen loppuun viimeisessä suuressa ponnistuksessa ja hänet oli vallannut hervoton taantumus, joka seuraa epätahallista tarmon kulutusta. Ja sitäpaitsi, mitäpä sinne kotiinkaan oli menemistä? Ei mitään muuta kuin hänen ilottoman huoneensa hiljaisuus — tuo yön hiljaisuus, joka saattoi olla väsyneille hermoille kiusallisempi kuin räikeimmätkin melut, niin, se ja kloraalipullo vuoteen vieressä. Tuo kloraalin ajattelu oli ainoa valopilkku pimeydessä: hän saattoi tuntea sen vaivuttavan vaikutuksen saavan hänessä jo vallan. Mutta se ajatus saattoi hänet rauhattomaksi, että se jo menetti tehoaan — hän ei uskaltanut turvautua siihen liian usein. Viime aikoina oli uni, jonka se oli hänelle antanut, ollut yhä katkonaisempi ja kevyempi; oli ollut öitä, jolloin hän oli alituisesti selvinnyt tietoisuuteen. Mitähän, jos juoma vähitellen kävisi tehottomaksi, kuten kaikkien huumausaineiden sanotaan tekevän? Hän muisti proviisorin varoituksen annoksen lisäämisestä, ja hän oli ennen kuullut tuon lääkkeen oikullisesta ja arvaamattomasta vaikutuksesta. Hänen pelkonsa palata kotiin viettämään unetonta yötä oli niin suuri, että hän viivytteli toivoen, että erikoisen suuri väsymys vahvistaisi kloraalin heikkenevää voimaa.
Yö oli saapunut ja liikennevirta 42:sella kadulla vaimeni. Kun täydellinen pimeys laskeusi puiston yli, nousivat penkillä istujat ja hajaantuivat. Mutta silloin tällöin kulki joku harhaileva olento kotiin kiirehtien sitä käytävää pitkin, jonka varrella Lily istui, häämöttäen kirkkaana hetken ajan sähkövalon valkoisessa piirissä. Pari tällaista ohikulkijaa hidastutti askeleensa katsoakseen uteliaasti tuota yksinäistä olentoa, mutta Lily tuskin havaitsi heidän tarkasteluaan.
Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että eräs noita ohikulkevia varjoja pysähtyi hänen näkölinjansa ja kiiltävän asfaltin välille, ja nostaen silmänsä hän näki nuoren naisen kumartuvan hänen puoleensa.
"Suokaa anteeksi — oletteko sairas? — Mitä, Miss Bartko?" huudahti puoleksi tuttu ääni.
Lily katsahti ylös. Puhuja oli köyhästi puettu nuori nainen käärö kainalossa. Hänen kasvonsa olivat sairaalloisen hienostuneen näköiset, jollaisiksi ne saattoi tehdä huono terveys ja liikarasitus, mutta niiden yleisen sievyyden sovitti suun voimakas ja jalomuotoinen kaarre.
"Te ette muista minua", jatkoi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleennäkemisen ilosta, "mutta minä tunnen teidät missä tahansa, olen ajatellut teitä niin usein. Luulen kaiken väkeni tuntevan nimenne ulkoa. Olen yksi Miss Farishin klubin tyttöjä — te autoitte minua menemään maalle siihen aikaan, kun keuhkoissani oli vikaa. Nimeni on Nettie Struther. Se oli silloin Nettie Crane — mutta varmastikaan te ette muista sitäkään."
Kyllä: Lily alkoi muistaa. Tuo Nettie Cranen avustamis-episoodi oli ollut tyydytystä tuottavin tapahtuma hänen ollessaan tekemisissä Gertyn hyväntekeväisyystyön kanssa. Hän oli antanut tytölle varat, joilla hän pääsi vuoristosanatoriumiin. Oli omituista kohtalon ivaa, että hänen käyttämänsä rahat olivat Gus Trenorin.
Hän koetti vastata, vakuuttaa puhujalle, ettei hän ollut unohtanut. Mutta hänen äänensä petti ja hän tunsi vaipuvansa suuren fyysillisen heikkouden valtaan. Huudahtaen hämmästyksestä Nettie Struther istuutui ja kiersi kuluneen hihan verhoaman käsivarren hänen selkänsä taa.
"Mitä, Miss Bart, te olette sairas. Nojatkaa hieman minuun, kunnes tunnette voivanne paremmin."