Palaavan voiman heikkoa kajastusta näytti siirtyvän Lilyyn häntä tukevan käsivarren puristuksesta.
"Olen vain väsynyt — ei se mitään ole", sai hän sanotuksi hetken kuluttua. Ja sitten, huomatessaan kainon kysyvän ilmeen toverinsa silmissä, hän lisäsi tahtomattaan: "Olen ollut onneton — suuressa ahdingossa."
"Te ahdingossa? Olen aina ajatellut teidän olevan niin korkealla, missä kaikki oli suurta. Joskus, kun tunsin halpamaisesti ja aloin ihmetellä, miksi asiat olivat niin hullusti tässä maailmassa, oli minun tapana muistella, että teillä oli jotenkuten hyvät päivät ja se näytti osoittavan, että oli jonkunlaista oikeutta jossakin. Mutta te ette saa istua tässä liian kauan — on hirveän kosteaa ja sumuista. Ettekö tunne jaksavanne kävellä nyt vähän matkaa?" keskeytti hän puheensa.
"Kyllä — kyllä; minun täytyy lähteä kotiin", kuiskasi Lily nousten seisaalleen.
Lily katseli ihmetellen tuota nukkavierua olentoa rinnallaan. Hän oli tuntenut Nettie Cranen yhtenä liikarasituksen onnettomana uhrina, yhtenä elämän tarpeettomana kappaleena, joka oli määrätty ennenaikojaan joutumaan tuohon yhteiskunnan hylkyjoukkoon, josta Lily niin äskettäin oli ilmaissut pelkonsa. Mutta Nettie Strutherin hentoa ulkokuorta elähdytti nyt toivo ja tarmo: minkä kohtalon tulevaisuus hänelle varaisikaan, hän ei tahtonut joutua hylkyjoukkoon ilman vastaponnistuksia.
"Olen hyvin iloinen saadessani nähdä teitä", jatkoi Lily pakottaen levottomat huulensa hymyyn. "Nyt on minun vuoroni ajatella teitä onnelliseksi — ja maailma on minustakin tuntuva vähemmän nurinkuriselta paikalta."
"Oi, mutta enhän teitä noin — ettehän kykene menemään yksin kotiin. Enkä minäkään voi tulla mukaanne!" Nettie Struther muisteli hetkisen. "Katsokaa, nyt on mieheni yövuoro — hän on autonkuljettaja — ja sen naisen, jonka jätin lapsen luo, on mentävä antamaan miehelleen illallista kello seitsemän. En kai teille jo kertonut, että minulla on lapsi? Se täyttää neljä kuukautta ylihuomenna ja hänestä päättäen ei luulisi, että minä olen koskaan nähnyt sairasta päivää. Näyttäisin teille kaikin mokomin lasta, Miss Bart; me asumme juuri tällä kadulla alaspäin mentäessä — se on vain kolme tonttiväliä tästä." Hän katsoi houkuttelevasti Lilyyn ja sitten lisäsi hän rohkeasti: "Mikä teitä estää nousemasta ajoneuvoihin ja tulemasta kanssani minun kotiini, jossa annan lapselle illallista. Meidän keittiössämme on todellakin lämmintä, ja te voitte levätä siellä, ja minä toimitan teidät kotiin heti kun saan lapsen nukutetuksi."
Keittiössä oli lämmintä ja se näytti Lilystä, kun Nettie Struther oli sytyttänyt kaasun, erikoisen pieneltä ja melkein ilmiömäisen puhtaalta. Tuli paistoi kiiltävästä rautauunista ja sen lähellä oli lapsen vuode, jossa pienokainen istui taistellen vielä unen kanssa.
Ilmaistuaan intohimoisesti ilonsa lapsensa jälleentapaamisesta ja leperreltyään anteeksipyyntöjä myöhästymisensä takia korjasi Nettie lapsen asentoa ja kutsui Miss Bartin ujosti kiikkutuoliin lähelle uunia.
"Meillä on myöskin vierashuone", selitti hän anteeksiannettavalla ylpeydellä, "mutta luulen, että täällä on lämpimämpi enkä halua jättää teitä yksin siksi aikaa kuin laitan palleroiselleni illallista."