Kuultuaan Lilyn vakuutuksen, että hän on paljon mieluummin hauskan keittiötulen ääressä, ryhtyi rouva Struther valmistamaan lapsen maitopulloa, jonka hän hellästi sovitteli sen kärsimättömille huulille; ja tämän sitä imiessä hän istuutui säteilevän näköisenä vieraansa viereen.
"Sallittehan toki lämmittää minun itsellenne tilkan kahvia, Miss Bart? On jäänyt hieman lapsen nuorta maitoa — no, ehkä mieluummin istutte rauhassa ja lepäätte hetkisen. On niin herttaista, että olette täällä. Olen niin usein ajatellut sitä, etten voi uskoa, että se on tosiaankin käynyt toteen. Olen tuon tuostakin sanonut Georgelle: 'Toivon että Miss Bart näkisi minut nyt —' ja minun oli tapana etsiä sanomalehdistä teidän nimeänne, ja me keskustelimme siitä mitä te teitte ja luimme kuvauksia teidän puvuistanne. En ole kuitenkaan nähnyt nimeänne pitkään aikaan ja aloin pelätä, että olitte sairas, ja se teki minut niin levottomaksi, että George sanoi minun itseni tulevan sairaaksi, kun se aina minua kalvoi." Hänen huulilleen ilmaantui muisteleva hymy. "No, minulla ei ole varaa olla jälleen sairas, ei totta totisesti; se viime kerta oli vähällä tehdä minusta lopun. Kun lähetitte minut silloin maalle, en koskaan ajatellut tulevani elävänä takaisin, enkä paljoa välittänyt, vaikk'en tulisikaan. Ymmärrätte, etten tuntenut silloin Gerogea enkä palleroistani."
Hän pysähtyi korjataksensa pulloa lapsen huulille.
"No kultaseni — älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette — siksi me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät puisto näytelmässä — minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota nimeä… En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."
Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut ainoastaan sairas tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle — olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä olin toimessa — en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana eräässä suuressa tuontiliikkeessä — että — no niin — ajattelin, että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen, että hän oli liian hieno minulle — hänellä oli paikka liikkeessä ja hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä, miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt… ja olin vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin… Silloin minä juuri tulin klubille sairaana — ajattelin, että kaikki oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata, että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää uudestaan — ja sen teinkin."
Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa lapsesta, jota hän piti polvillaan.
"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss Bartin eteen.
"Toivoisin vain, että voisin auttaa teitä — mutta luulen, että en voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.
Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.
Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne, ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.