"Minä sanon, tehän tiedätte — olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.
Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.
Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan. Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.
"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."
Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui, nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois, yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.
"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."
Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi huonoimmassa valossa Seldenille.
"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin mikään muu."
Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut kulkemaan yksin!
Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.