Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen, joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia, kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä samanlaista elämää kuin hekin — elämää, jossa työn suoritus näytti yhtä synkältä kuin epäonnistuminen — ja tuo ajatus sai hänen myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan; ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan Miss Farishin käteen.
Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden. Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.
Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut. Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.
Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.
Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.
Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa, koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli uusi erehdys.
Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.
Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."
Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen: "Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."
Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.