Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa. Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen "eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.

Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa. Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten tartutettujen huonekalujensa keskellä.

XII.

Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän. Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.

Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin, puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi, ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin, joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus, Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen, mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä, tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä. Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä, niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä etuisuuksista.

Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua; mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia. Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella. Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut kuin itsestään.

Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa. Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut hänet.

Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin tavallisesti.

Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä, ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset "siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen, joka osti Greinerin talon — joku sanoi meille teidän tuntevan hänet, Miss Bart", — osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan. Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään, niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.

Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli päättänyt, että tableaux vivants — elävät taideteokset — ja komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa, jota järjestämään hän oli saanut — mikä oli ihmeellinen saavutus — etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.