Willmar. Osvald, niin käy kaikki nurin kurin; kun omaan majaasi tiloitut, täytyy sinun rakkauden ruususiteillä kiinnittää itsesi siihen.
Osvald. Kun ei vaan ruusuissa olisi okaita —
Willmar. Kaikki vertausten hakarat siksensä. Oikein todella, sinun täytyy mennä naimisiin.
Osvald. Tpruu, tohtori, sehän on perinjuurinen parannuskeino. Olisin luullut teitä varovammaksi lääkäriksi. Tunnusmerkit olkoot oikeat, mutta parannuskeino on vaarallinen. Helpoista verenkuohuista minua parantaaksenne, tahdotte sysätä minua rakkauden kuume-setkien kautta avioliiton pitkällisiin tuskiin. —
Willmar. Pidätkö avioliittoa tautina?
Osvald. Toisinaan on vaimo niin hellittämätöin kiusa että, jos sen kerran niskoihini saan, ei koko teidän lääkeopillinen taitonne voi minua siitä taas päästää.
Willmar. Rakas poikani, naimisen on sama laita, kuin tuhkarupulin. Tauti rupee meihin kaikkiin, ennemmin tai myöhemmin, ja mitä ennemmin sen saamme, sitä helpompi se on.
Fransiska (ovessa). Jos hän sentään jättäisi lääketieteen, ja kävisi itse asiaan.
Osvald. Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, monessa suhteessa toivon paljonkin naimisesta hyötyväni — on vaan pikkuriikainen este —
Willmar. Mikähän se lienee?