Fransiska. Ei sanaakaan ole haihtunut. Mutta vastoin lääke-opillista viisauttanne oli puheenne päätös kuitenkin kovin kipeä.
Willmar. Etkö ole tyytyväinen minuun?
Fransiska, Suuresti. Niinkuin viisas tohtori ainakin sinä pian olet saattanut taudin selville, mutta minä olin sen jo kauan arvannut. Näitten nuorten herrain virren jokainen osaa ulkoapäinkin soittaa, sillä kaikki he kantavat vaatimuksensa rihmaan puetettuina, ikäänkuin munkit pater noster'insa.
Willmar. Hän vaatii paljon.
Fransiska. Mutta me annamme hänelle enemmän. Näetkö, isä, minä voisin hänelle näyttää hänen ihanteensa koko irvikuvan; minä voisin osottaa hänelle, että kaikki hänen vaatimansa hyvät avut tohtivat olla yhtä monta tyhmyyttä, että nuori vaimo on — kokematoin, kaunis — turhanaikainen, rikas — tuhlari, että somaan käytösparteen usein kaupanpäälliseksi liittyy teeskenteleväisyys, että talouttansa hoitavat rouvat suittavat olla ikäviä ja oppineet kynästeleviä sinisukkia; ett'ei rahtunen musikia vielä suinkaan aina tuota menetyksen taitoa ja että koko piirakan yli kentiesi saisi semmoisen oikku-kastimen kaadetuksi, että se tuolle viisaalle vieraalle, joka luuli niin oivallisesti ruokasetelin ymmärtävänsä, osottaa, kuinka pahasti hän on laskunsa laskenut isännän mieltä kuulematta. Mutta koska hän oli niin kohtelias, että hän ennalta otaksui meissä naisissa tuhansia muita välttämättömiä avuja, tahdomme tarjota hänelle nämät kaikki ilman irvikuvatta ja nurjan puolen näyttämättä, niin hän varmaan itse vian huomaa. Sinulta toivon saavani apua, isä kultani.
Willmar. Määrää minä mihin vitkaan tahansa. Hyvin mielin minä kohta annan sinulle, mitä rukouksillasi minulta kuitenkin houkuttelisit.
Fransiska. Tuota sopii minun viisaaksi perheen-isäksi sanoa. Olenko minä nuori, isä?
Willmar. Jos tämä harmaa pää saa sitä punnita, lentävät ikävuotesi höyhenen kevyisinä ilmaan.
Fransiska. Kaunis?
Willmar. Ell'ei isällinen rakkaus minua sokeaksi tee.