Evelina. Osvald, minä olen sinun!
(Syleilevät toisiaan).
Osvald. Tahdotko vielä yllyttää vaimoani minua kiusaamaan?
Evelina. En, mutta et sinäkään saa tehdä miestäni mustasukkaiseksi.
Willmar (Fransiskalle). Tyttäryeni, sinä olet voittanut.
Lautern ja Osvald (yht'aikaa). Tyttäryenne? — Teidänkö tyttärenne, tohtori?
Willmar. Minun miniäni, Edvardini vaimo.
Lautern ja Osvald (yht'aikaa). Te, Fransiska, ja sen te salasitte? Te kovanluontoinen!
Fransiska. Ja koska mieheni vasta huomenna tulee perässä, ja tuo myötänsä sydämeni, joka kokonaan on hänen tykönänsä — ei teidän syytöksenne ollut aivan väärä, Osvald — ett'ei minulla ollut mitään sydäntä. Mutta sanokaapas pilan vuoksi näille herroille, mitä ennen kaikkia pitää vaimollanne olla, teitä onnelliseksi tehdäksensä? Teidän ei tarvitse ylpeillä tästä tiedosta, olittehan te itsekin sen tänä aamuna pahasti unohtanut.
Osvald. Sydän!