LE BRET.
Oh, tuo on erhettä!
CYRANO. Se on mun vikojani. Miellyttämättä olla on mun ilonani. Mä pidän siitä, että mua vihataan! Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa, ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa, kun viha, kademieli lauluansa laulaa! — Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa mukamas koristaapi teidän mielestänne, vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon, pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon; se mukava on kyllä — sit' ei kiellä kukaan! — vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan. Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään, mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään: ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden, mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden. Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs: se tautavalle lie, mut sädekehä myös!
LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon käsivarren kainaloonsa. Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua, vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!
CYRANO, kiivaasti.
Oh! Vaiti!
Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon Lise tuo hänelle syötävää.
IX KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturi, CHRISTIAN DE NEUVILLETTE.
ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä.
Cyrano!
Cyrano kääntyy.
Te kerrotteko?
CYRANO.
Kyllä.
Jatkaa hiljaa keskustelua Le Bret'n kanssa.