CYRANO.
Lähetä se! Hän on siihen mielistyvä.
Se hyvä on!
CHRISTIAN.
Sull' oli?…
CYRANO. Taskuissamme meillä on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä he eivät tunne; emme tunne mekään heitä! Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni. Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni! Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin, sun niille antavan nyt osotteen ma soisin. No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!
CHRISTIAN.
Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa?
Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa,
se ettei ole hälle!
CYRANO.
Ei! Se sopii kyllä!
CHRISTIAN.
Niin, mutta!…
CYRANO.
Usko minuun, eikä mitään muttaa…
Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!
CHRISTIAN.
Ah, ystäväni!
Syleilee Cyranota. Jäävät syleilyasentoon.
Xl KOHTAUS