Viimeistä untaan lepäämässä
monsieur de Bergerac on tässä:
fyysikko, ilmapurjehtija,
ja filosoofi, runoilija,
suur' sanaseppä, soittoniekka,
mies, jolla oli nopsa miekka
ja joka suin päin vaaraan juoksi,
myös lempi — muiden onnen vuoksi.
Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan
ei mitään kerrassaan.
… Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan: kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!
On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat
hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.
Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden, hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden, kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa, niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa, mä pyydän: minuakin hiukan!
ROXANE.
Vannon sen!
CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä.
Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen…
Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen.
Ei, älkää auttako!…
Nojautuu puuta vastaan.
Puu vain!…
Äänettömyys.
Se tulee. Kaappaat
kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat
ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka!
Ojentautuu.
No, vuotan seisoen…
Vetää miekan huotrasta.
… ja kädessäni miekka!
LE BRET.
Cyrano!
ROXANE, voipuneena.
Cyrano!
Kaikki vetäytyvät kauhuissaan taaksepäin.
CYRANO. Tuo lattanoukka, luulen, nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen. Nostaa miekkansa. Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan! … Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan… On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa… — Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa. Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin! Seis, Valhe! Iskee ilmaa miekallaan. Tuossa sait! — Ja vääryys, katsos, noin! Iskee. Ennakkoluulot, Kierous… kaikki tulkaa tänne, ma maksan velkani, varokaa itseänne! — Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan! — Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan! Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan! Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen. Te veitte ruusuni, te laakerini veitte, mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, ja tänä iltana, kun Luojani mä näen, kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen, niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti, ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on… Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna. … kannan…