CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.
LE BRET.
Ja mitä niistä seuraat?
CYRANO.
Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!
LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!
CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…
LE BRET, ällistyneenä.
Oisko mahdollista? Sinä…
CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
Syvän vakavasti.
Minä. Juuri minä.
LE BRET.
Ja saako tietää…? Mulle et oo mitään tästä…
CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!
LE BRET.
Oh! Niinkö!