Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta, joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku, joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli, vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.
Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä, siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan ystäväänsä.
Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: —
Entäs koulusi?
Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä. Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat tummia, kaarevia — — — Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia — — — Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla, että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä, jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia, jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt pienintäkään pirahdusta.
— Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! — hän päätti. Entäs sinä, minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?
Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan jatkoi.
— Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä tekevät — — — Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli — — — hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut, että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat. Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä, että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.
Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää samalta kuin äsken.
— Olit siis onnellinen? — kysyi Emilio, — Eikö sulla ollut ikävyyksiä, eikä taisteluja?
— Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita — vastasi hän. Siellä vietin kaksi rauhan vuotta.