Ansa.
Vähitellen Emilio tottui kylän elämään. Hän meni joskus iltaisin torin varrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai Valkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain kokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta kaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin malttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään astuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet, eivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi vihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin lähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut, oli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun pelkäsi ulkona saavansa kolauksia.
Melkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don
Lerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun
Emilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän
tahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.
Mutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.
Joka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti, silmää vilkuttaen: — Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa pullollinen viiniä. — Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi hänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo. He tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä loppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän opettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen aatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä asioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n tapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella oppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja antoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta tämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä, joka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä koskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön yksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu, teeskenteleväinen katse.
Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä molemmat. — — — Vai niin — ajatteli Ratti — olisinkohan minä siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se tarkoituksena? — Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta. Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin, joka kysyi: — Te käytte siis Toppo'n perheessä?
Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.
— Teette hiton oikein — pitkitti sihteeri — esimiesten kanssa tulee olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse — lisäsi hän naurahtaen — ei nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.
Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä sanat leikiksi: — Kyllä kai hyväkin naimiskauppa — hän arveli — opettaja seitsemän sadan liren palkalla.
— Joutavia! — sanoi toinen — teillä on tulevaisuus edessänne, ja sitäpaitsi — — — pitäähän hankkia itselleen suojelioita.