Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä, koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." — Täytyy — sanoi opettaja — palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.
Kaikki pöytävieraat nauroivat.
Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika, verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden, viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan, hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei voida rahoilla palkita."
Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden kukkuloille.
Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren. Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan. Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä, vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi. Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.
Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset haastelot piankin taas alkoivat sujua.
Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä, rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.
— Tilaisuus ei ole oikein sovelias — hän sanoi —, mutta herra Ratti antaa kyllä anteeksi.
Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.
Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa, jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.