— Tänään — kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain erityistä uskoa — kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset. Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin teitäkin pyytänyt — —
— Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen — — — ja miehelleni myös — — — Mutta niin ei ole muitten laita — — — Setä on kunnon mies — — — hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän rouva Falbrizion myös.
Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi olevansa aivan raivoissaan.
— Sinnekkö asti — hän mutisi itsekseen — olen laskenut tuon tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!
Pari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle, sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis palata vasta tunnin kuluttua.
Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään; mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa, polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa, joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin olisi hänelle juuri omiansa.
Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi asian-omaisten korviin.
— Menkää ja kertokaa sanani hänelle — puhui Emilio rouva Falbriziolle — te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.
Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen, että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen, joka — — — Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen, ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin kunniallinen nainen.
Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei ollut siis vielä mitään kertonut.