— Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte — — — Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella — — — sivistynyttä, hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette — — — En tosiaan tiedä, missä järkeni lie ollut — — — Te ymmärsitte minut väärin — — — Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi — — — Te ette saa luulla mun tahallani — — — Vaikka millä ehdolla tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme. Lupaattehan sen?
Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.
— Vakuutan teille — sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. — Minun puolestani on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille mielipahaa.
Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.
— Te vieritätte kiven sydämmeltäni! — huudahti hän. — Se oikein minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?
Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: — En todellakaan tiedä — — — Saammehan nähdä — — — Kyllä minä tulen.
Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen Emiliota tarkasti silmiin: — Silloin kai saan antaakkin teille sen, jota ette suostuneet ottamaan?
Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin. Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: — Opettaja! — mutta se huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian myöhään.
Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta- alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen, nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista! Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!
— Herra Ratti — sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen — tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi ne tiedot noin tuntia sitten.