Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio väliin voinut pidättää nauruansa, — naurua, jota muutamat koomilliset eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.
Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta. He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin, katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen "kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: — Laupias Jumala, pelasta meitä tästä hädästä.
Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa, ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.
Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.
Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: — Rohkaiskaa mielenne! Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän täytyy tulla järkiinne.
Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa näyttämään iloiselta.
Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.
— Mutta miks'ette pitkitä? — kysyi opettajatar.
Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: — En tiedä — — — en uskalla — — — en voi.
Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.