Kurinpidon suhteen oli Dellillä samat mielipiteet kuin tuolla Garascon aikuisella tarkastajalla: hän rankaisi oitis uhkailematta, sillä hän tahtoi saada oppilaansa siihen käsitykseen, että eräitä hairahduksia seuraa rangaistus yhtä ehdottomasti ja varmasti kuin tekee kipeätä, jos lyö päänsä seinään. Tunteitaan sanoi osaavansa vaivatta salata, vaikka hänen toisinaan kyllä täytyi taistella voidakseen olla ankarana. Hän osotti rakkauttansa koko luokkaa mutta ei ketään oppilasta kohtaan erityisesti.

— Opettaja ei saa olla — niin hän väitti — ihastuneena keneenkään eikä mihinkään. Opettajan täytyy olla järkähtämättömän tyynen, melkein persoonattoman, niin että pojat kohta käsittävät koulun olevan toista kuin kodin, opettajan toista kuin isän, että koulussa rupeavat kansalaisiksi kehittymään, joilla on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, ja ett'ei heillä siis ole oikeutta vaatia sääliä tahi ystävällisyyttä.

Dellin mielestä olisi suurin erehdys, jos koetettaisiin koulusta tehdä oppilaalle toista kotia; siitä näet tulisi auttamattomasti koti, jossa ei olisi tarpeellista järjestystä, sillä opettajalla ei olekkaan samat välikappaleet torjuakseen tuttavallisuuden väärinkäyttämistä, kuin vanhemmilla.

Delli vaati ennen kaikkea oppilailtaan ehdotonta hiljaisuutta, niin ett'ei hänen koskaan tarvinnut ääntänsä koroittaa, mikä onkin selvin todistus opettajan heikkoudesta. Senpä tähden hänen oppilaansa, yksin vähemmän sävyisetkin, tottuivat liikkumaan luokassa varpaillaan ja hiljaa niinkuin olisivat olleet kirkossa. Sananen, katse, pieni pään nyökähdys olivat ainoat tavat, joilla Delli ilmaisi myöntymistä tahi tyytymättömyyttä.

Siveys-oppia hän opetti siten, että mitä tärkeämpi ja korkeampi asia oli esitettävänä, sitä vähempisanaisia olivat antamansa säännöt ja ohjeet, eikä hän selittänyt syitä syihin niinkuin sanoi tehtävän tähän aikaan, jolloin lasten annetaan milt'ei väitellä pyhimmistä asioista. Tarkoituksena oli täten teroittaa poikain mieliin, että minkä sanoi, siitä hän oli yhtä varma kuin että aurinko paistaa taivaalla, ja että muutamain siveys-sääntöjen tutkiminen olisi todella ollut pyhän häpäisemistä.

Tapa, jolla Delli lapsia kohteli, tuntui Emiliosta liian karmealta ja kylmältä, ja hän luuli sen perustukseksi kylmää ja kuivaa sydäntä. Siksi Emilio pitikin Delliä Faustina Gallia ala-arvoisempana opettajana, vaikka hän muuten huomasi heissä paljon yhtäläisyyksiä. Vaan oltuansa pariin kertaan Dellin sijaisena ja opittuansa tuntemaan tämän oppilaat, sai hän toisen käsityksen toveristaan ja näki syvemmältä hänen sieluunsa.

Tuo Delli oli todellakin merkillinen mies; joka kerta hänen kanssaan puhellessansa Emilio huomasi jonkin uuden ominaisuuden, jota ei ennen ollut aavistanutkaan. Hän ei ollut paljoa lukenut, mutta minkä oli saanut oppia, se oli mielessä pysynyt, ja vaillinaistenkin tietojen välistä salamoi mitä syvämielisin, hämmästystä herättävin, tarkin käsitys. Muutamissa aaterikkaissa lauseissa Emilio löysi järjestyneinä ja selvinä käytännöllisinä ohjeina monta, yhdeksänä kouluvuotena saatua hajanaista kokemusta, joita hänen ei itsensä ollut onnistunut saada kokonaisuudeksi. Näytti siltä, kuin Dellin kaikki hengenlahjat työskentelisivät yhteen ainoaan tarkoitusperään: opetukseen. Jokainen uusi käsite muodostui hänessä semmoiseksi, että se kävi soveliaaksi lasten aivoille ja käsitykselle; kaikki tiedot, mitkä hän kirjoista tahi keskusteluista sai, sanomalehti-uutiset, luonnon ilmiöt ynnä muut hän käsitti oitis, sekä muokkaeli ja muutteli oppilaitten hyödyksi tunnilla käytettäviksi. Emilio arveli väliin mielessään, nähdessänsä ja kuullessansa Delliä, muutamain ihmisten syntyvän opettajiksi, samoin kuin runoilijalahja on syntyperäistä. Ei yksin Dellin ulkomuoto osottanut hänen virkaansa, vaan sitä todistivat hänen eleensäkin, hänen liikkeensä, tapa millä hän piteli kirjaa, käänsi kokoon paperiarkkia, kastoi kynää musteesen y.m.; kaikki toimet koulun ulkopuolellakin tapahtuivat mallikelpoisesti ikäänkuin hän olisi opettanut jotakuta tekemään samoin. Oppiessaan häntä paremmin tuntemaan Emilio tuli siihen vakaumukseen, ett'ei tuo kouluharrastus johtunut itserakkaudesta, niinkuin monessa muussa opettajassa, joilla on varsin korkeat ajatukset itsestään sivistyksen muka etuvartioina ja maailman parantajina. Delli ei puhunut näistä suurenmoisista asioista niin mitään ja näytti ajatuksissaankin pysyvän koulu-ohjelmansa ja velvollisuuksiensa ahtaitten rajojen sisäpuolella. Yllykkeenä kaikkiin hänen toimiinsa ei ollut oikeastaan mikään muu kuin syvä velvollisuuden tunto; hän tahtoi korjata vaivojensa välittömät jos vähäisetkin hedelmät, hän rakasti hartaasti toimensa pieniä yksityisseikkoja, uurasta työpäiväänsä, puhdasta omaatuntoansa, järjestystä ja säännöllisyyttä. Häntä ilahutti tieto, että lahjansa olivat käytettyinä alalla, jonka luonto oli hänelle määrännyt, pienessä henkimaailmassa, jota ylemmä hän tuskin ajatuksissaankaan halasi ja jossa hän päivä päivältä kehittyi suurempaan täydellisyyteen ja tuli yhä tyytyväisemmäksi itseensä ja muihin. Hän ei koskaan puhunut opettajakunnan yleisistä eduista. Kun näki Dellin perheessä vallitsevan spartalaisen elantotavan, ymmärsi kyllä, että opettajan palkka aina riitti menoihin. Hän lie nuorena säästänytkin, koska oli oleskellut Turinissa tohtori Chervinin kuuromykkäin laitoksessa hakemassa parannusta änkyttämiselleen; ja myöhemmin, saatuansa odottamatta palkanlisäystä, oli hän sillä ostanut valokuva-kiikarin (stereoskopin), jota vielä koulussa käytettiin. Hän koetti kaikin tavoin vähentää menojaan voidaksensa kouluttaa seitsentoista-vuotiasta poikaansa Turinin teknillisessä opistossa. Poika oli monasti kevytmielisyydellään tuottanut surua isälleen. Kotona heillä oli isän luokalla käypä, kahdeksan-vuotias poika sekä kymmenen vuoden vanha tyttö, joka oli rouva Marticanin oppilas. Molemmat lapset olivat hiljaisia ja vakavia sekä siisteissä puvuissa niinkuin isäkin. Käytöksestään isää kohtaan saattoi pikemmin luulla heitä hänen oppilaikseen kuin lapsikseen. Samanlaisella kunnioituksella kohteli häntä vaimokin, jonka kasvot aina ilmaisivat tuota hellää levottomuutta, mikä on omituinen niille perheen-äideille, joilla on ylenmäärin työtä ja huolia ja jotka eivät millään tahdo hukata minuuttiakaan tahi turhaan panna ainoatakaan centesimoa. Heidän pienestä asumuksestaan — kolme huonetta ja kyökki Emilion yläpuolella — ei koskaan kuulunut melua eikä kukaan puhuvan toistansa korkeammalla äänellä. Määrätunnilla kuuluvat askeleet ja tuolien kolina ilmoittivat siinä talossa elettävän tarkoin kellon mukaan niinkuin koulussa. Koulun ensi soitolla astui opettaja lapsineen portaita alas ja sen jälkeen kuului ylhäältä ainoastaan äidin rivakkaita askeleita.

Alkuperäisiä pienokaisia.

Tämän erinomaisen toverin esimerkki herätti Emiliossa uutta rakkautta kouluun. Mutta kun ei ollut seitsemään vuoteen opettanut ensimäistä luokkaa, kohtasi hän vaikeuksia, jotka tekivät hänet alakuloiseksi.

Ensiksikin hänen oli taisteltava milt'ei voittamattomia esteitä vastaan voidaksensa käyttää kuusivuotiasten suhteen tuota jäykän ankaraa metoodia, jota hän, maistettuansa Caminassa osoittamansa lempeän ja ystävällisen käytöksen ikäviä hedelmiä, oli vahvasti päättänyt aina noudattaa.