Emiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut luullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi, joka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli itsekseen, että se "taiteilija-loisto", joka häntä ympäröi, tietysti lievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.
— Kaikki on turhaa — hän pitkitti. — Turhaan häntä lemmekkäästi katselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi elävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!
Hän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa, kun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen. Varmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti hän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.
Tuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.
— Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? — oli ensimmäinen huudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. — Verratonta konnamaisuutta! — ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.
Kirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja umpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa — — — Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa — — — Hyvin vastenmielistä se oli — — — Lyhyesti — — — kysymys koski nuorta naista. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää "vainoisi" neiti Riccolia ja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi "uhkaustansa väkivallan käyttämisestä". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään kuin ladon ovi. — Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee leikkiä? — En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. — Sen jälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla; kirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa sanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä "vastenmielisyyttä", jota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla: — Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes Jumalan kosto voi minua pidättää — — — vaikka minun voitettuani täytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon säveleet. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa. Opettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt kirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi julmat aikeensa.
— Minä — kertoi urkuri Emiliolle — purskahdin nauruun. Näytin kirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä. Sitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka siltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon kolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on uskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon huutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää, ett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä en käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä sanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja rankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.
Lopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi kirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä kieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen nojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa tapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.
— Se mahtaa olla — arveli hän — joku sindacon tuttavista, joku niistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on mahdettu pohtia siinä talossa. Joskin tappaisin itseni pianoni ääreen! Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa — — —
Tuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen minkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka joutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun hänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.