Muistoja Sardiniasta.
Viimeinen vuosi Altaranassa.
Luostarissa.
Camina.
Toinen vuosi Caminassa.
Bossolano.
Turinissa.
Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Viiteselitykset.
EDELLINEN OSA.
Suomentajan esipuhe.
Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa kohden näyttää tarpeen vaatimalta.
Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan, itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi, yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon. On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa, opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään, kunnes se vihdoin, "ajan tullen, hetken jouduttua" varttuu teoksi ja tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.
Näytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut suotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille. V. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut hyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin "erehtymättömyys-dogmastaan" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti vapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla joka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian kuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama mies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon päämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain periaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset kielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut kylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli katolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan maailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena oikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei ole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa voimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille. Tällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä katkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella itseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta viimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.
Nuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa kirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron valtion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja turmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta muuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää valtiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa heikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä laillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan kuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa esteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole ristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa kaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta palvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän valtio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin puhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo kirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla silmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää lakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen kuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta. Tällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa valtiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin toteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta. Seurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja alituiset rettelöimiset valtion puolelta.
On sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta saakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta kirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei Itaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu opetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi kullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai eivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat tahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun hengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä vapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka jotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee siitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee itsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa. Mutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa taipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja että papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein vihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti uskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.
Lukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus tavalla tahi toisella astuu näkyviin.