Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Tuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia ja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti sullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten seurasi syvä hiljaisuus.

Emilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään kuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä kuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa tarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää jäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä huomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset huomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset taas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian seikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa. Kaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia katseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat hätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat kirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät naapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi kirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään lisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti varustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain levottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku väheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät hikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti puettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa pörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt mustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja väsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta tai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä hetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista opettajista lausui nuo kamalat sanat: — Hyvät naiset, kiiruhtakaa! — silloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät sääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui kirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: — Paperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! — Hän kulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen tarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli sävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää kirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat kyynärpäillään, rukoellen: — Vielä hetkinen! — Viisi minuuttia! — Minä pyydän, armosta! — Tukahutettuja huudahduksia kuului: — Oi Jumalani! Jumalani! — Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja purskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.

Ulkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen suorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka olivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat ryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen rumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä, tarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli pidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen puutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu edes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin, että niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät päivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat tyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita pukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.

Tässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he syleilivät toisiansa sydämmellisesti.

— Siis — puhkesi ystävä sanoiksi — pyrit sinäkin Turinin suureen rangaistuslaitokseen?

Lerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan rypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet hiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan semmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin, kivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin käynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.

Vaikka Lerica oli nälkäinen kuin susi, tahtoi hän oitis kertoa Emiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli kirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja joutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli pieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi kuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan pilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea seinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa oli — ei voinut ymmärtää miksi — äärettömän paljon lapsia, jott'ei tiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin kaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli aivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi niinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken valitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että vaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle sindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä palkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa sindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena kuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: — Minulla ei ole mitään rahoja —, vaikka oli todistettu, että hän jo oli kantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä kunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut alistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut hänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa. Vaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille käskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin kunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja itsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi pitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan. Vihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen kuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että opettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius asiata tutkimaan kunnan kustannuksella.

— Kun olin nämä tiedot saanut — pitkitti Lerica — riensin iloisena ylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani — — — mutta hän antoikin minulle koko summasta — — — Lerica huusi ukkosen-äänellä, niin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan — kuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti haisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa, viisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta — lisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi metsäläisen riemunaurun — kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka kerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että sinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet kuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat valmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos heillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin, semmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin tässä tutkinnossa.

Emilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: — Minä olen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä ilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään antaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen luontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas, jos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta tekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen opettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla ihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut maanjäristys olisi matkoilla.

Seuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi, saat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun tahi esitelmän muodossa.