Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli, kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja, eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan. Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä kuin kaikki kävisi hyvin.
— "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja, isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa sitoutuisin matkustamaan tieheni — — — Tämän kolauksen saatuani olin aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle. Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."
"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin heitä epäilemään."
"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky, meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni, läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin, jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo loppuneen. Nousin junaan ja tulin ——n kaupunkiin, riensin rehtorin virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin ystävällisesti — —- —."
"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."
Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin, jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.
Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut. Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä, omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika. Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu päättyi.
Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli omassaan, — sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.
— Kotiin tultuani — lopetti tyttö kertomuksensa — tunsin suurta tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta; minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.
Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.