— Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään — jatkoi sindaco. — Eihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota määrätään. Selvyyttä ennen kaikkea.
Sitte hän pyyhki vihkoista pari mitkä sanaa ja ehätti opettajalle sanomaan: — Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta sitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina virkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee teille hyvää.
Tämä sana harmitti opettajaa.
— Mitä muuhun tulee — päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä kamiinin alle — on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää samalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa, ennen kuin käyvät sisään.
Sanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan kirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä sanaa: — Pane piste tuon i:n päälle.
Ja he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti seiniin.
Don Biracchio.
— Oi, rakas opettaja — sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle — meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on don Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion, hiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta kilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat muutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka yläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä huonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin nokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta. Don Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään testamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän poikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi kaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista pienistä satunnaisista tuloista hän eli.
Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä, aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana, huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan, lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan. Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin, voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä. Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan, vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.
Tiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat olivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja joka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni munaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa hänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään ikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia kanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen edustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko aamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita oikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon; ja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.