Mies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle. Siellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli paljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin, hän, joka oli ollut poika raukan opettajana — — —
Emilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle selkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää polkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut sekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala tunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista kasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä elämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki yhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot. Ne liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin ylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita kasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana; lukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön, surkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta, ilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään hyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin hirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan inhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas ulottuvassa toivossa.
Pettymys.
Kun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo entinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin tunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana toiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita kurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen tavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli ajatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon tahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä lepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta helpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä ehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla ystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden vuoden ankara kuri oli perustanut.
Pelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin hallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä ohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen silmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta uskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei ole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa ylös alaisin.
Neljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin oppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli pulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä pikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi torumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi uhaten sanoa: — Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen kuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. — Hän ottikin ankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin kruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä kunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt taistella kokonainen vuosi.
Tämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää tulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi sydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.
Jäähyväisillä käynnit.
Niin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun Emilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti Mancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein itkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa. Sindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli viitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat oppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan. Opettajatar lisäsi vaatimattomasti: — Se on totta, semmoinen olen aina ollut — — — Nyt ei enää pidetä sen luontoisista — — — Sitten hän ojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: — Te olette nuori ja pääsette eteenpäin maailmassa — — — se on ilahuttava äitiä ja minua — — — Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. — Ne olivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen Piazzenasta.
Kun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän ihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella neiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli kohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa ystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous kuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti opettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.