Naimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon eräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan. Emilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi hänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan. Yhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon teräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri ujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä miehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä ja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse urkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa kaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät saaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi jotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään suustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua kunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen kanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.
Eipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän joi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio huomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi asian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi kirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota lähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin sinne, hän ilahtui ja kuiskasi: — Se on aina viisainta.
Sen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta, läksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi samanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan toisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut tavannut.
Emilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä, ikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja. Alkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi voinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät piirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet iltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä miehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa oli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.
— Kiitän teitä käynnistä — hän sanoi opettajalle lyhyesti ja kirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen, ilmoitti melkoista sivistynyttä. — Mutta jos olette tulleet tänne puhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.
Opettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: — Olen tullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.
— Vai niin, no sitä parempi — jatkoi pappi. — Aion suoraan sanoa teille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan kouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä tehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan uskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden mukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja määrätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan toisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.
Opettaja yritti puhumaan.
— Se on turhaa — keskeytti pappi — pyydän anteeksi. Jos olisittekin aivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan heitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun aatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi jommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa. Minussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei jumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen pohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja että siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana — rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois — s.o. koulu, joka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan, semmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En ole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta olen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se on tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en olisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin vakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen antanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut pyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten kanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri mitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi suorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.
Emilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai tekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen kunnioitustansa ja hän sanoi: — No niin, te pysytte vakaumuksessanne ja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan poikia; siinä on minulle kylläksi.