Tarkastajan tultua ei Emiliolla ollut neljästä kahdeksatta pojasta näyttää kuin kaksikymmentä neljä; olihan kuin pieneksi sulanut joukko sotamiehiä, vaivaloisen marssin jätteitä.
Tarkastaja ei ollutkaan se, jota Turinista odotettiin — tämä oli äkkiä sairastunut — vaan eräs viereisestä läänistä, jonka rehtori oli käskenyt oitis alkamaan siitä minne toinen oli lopettanut. Hän tuli jalkaisin, kahden opettajan seuraamana, joista toinen kantoi hänen matkareppuaan, toinen hänen sadetakkiaan. Myöhemmin tuli tietoon, opettajien saaneen maksaa hänen ruokansakin Case Rossen ravintolassa. Tuskin olivat saapuneet Altaranan ravintolaan, niin opettajat jättivät hänet ja sindaco koulu-legaatin seuraamana saapui tarkastajan puheille.
Tarkastaja meni ensin neiti Pezzan ja herra Calvin luokille, sitte vasta Emilion luokalle. Hän oli omituisen, mutta hauskan näköinen. Hänen karheat valkoiset hiuksensa ja verestävät silmänsä muistuttivat jääkarhusta; mutta se oli karhu, joka nauroi sydämmellisesti, näyttäen tupakanpureksijan mustia hammastynkiä. Pusertuneena kun oli liian lyhköiseen päällystakkiin, päässä kulunut, ahtaan pieni lakki, ja iso, vahakankainen laukku kainalossa, olisi häntä helpostikin saattanut luulla kulkukauppiaaksi.
Käynti Emilion luokalla oli lyhyt ja rattoisa. Tarkastaja kiinnitti huomionsa varsinkin oppilaitten ulkomuotoon ja sanoi ensimäisestä, jolta kysyttiin: — Hei, kuinka kaunis muoto! — Kohta senjälkeen hän lisäsi: — Kysykää vähän tuolta nysältä tuolla takapenkillä, jolla on nuo tähdenkirkkaat silmät. Sillä näyttää olevan lahjoja. — Entäs tältä toiselta. Sanoppas, mistä olet tuon karvan saanut, olethan kuin mansikkamaitoa? Hän mahtanee kiivetä puissa kuin apina. Katsokaas noita kynsiä! Kummallista — sanoi hän sitten — ett'ei koko luokassa ole ainoatakaan kotkan nenää ja että kaikilla on saman muotoiset suut. Täälläpä voisi tehdä laajoja tutkimuksia. — Tekemillään kysymyksillä ja muistutuksilla tarkastaja osoitti olevansa älykäs ja hyväpäinen mies. Hän oli tyytyväinen ja päästi ehtimiseen suustaan hyvä, hyvä, kulkien samalla edestakaisin luokkahuoneessa ikäänkuin hänellä olisi ollut elohopeata ruumiissa. Lopuksi hän piti pojille pienen puheen, esittäin hauskalla tavalla, joka vaikutti opettajaankin, se kun oli aivan uusi todistus oppimisen tarpeellisuudesta — — — Ette saa unhoittaa, minkä olette oppineet, sillä kuinkas muuten käy, kun tulette isoiksi ja sotapalvelukseen? Käy niin, että saatte aloittaa aapiskirjan alusta aikain iällä, jolla on hyvin vaikea oppia, ettekä kumminkaan opi lukemaan siksi kun sotaväestä pääsisitte. Tiedätte, mitä laki määrää: se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, saa erota, mutta joka ei osaa, saa pysyä palveluksessa siksi kun oppii; ja silloin saattaisi tapahtua, että näkisitte toverinne vapaina ja tyytyväisinä marssivan pois, ja itse saisitte jäädä vankein tavoin korpraalin piiskan komennettaviksi, hölmön ja aasin nimeä kantamaan.
Tämä selitys näkyi vaikuttavan tehokkaasti oppilaisiin; mutta samalla tuntui opettajasta niinkuin se veisi pojilta halun pukeutua "sotilaan kunniakkaasen asuun".
Ulos mennessään käski tarkastaja Emiliota seuraamaan itseään muihin kouluihin ja antoi sentähden pojille lupaa koko päiväksi.
Kun olivat kadulle joutuneet, liittyi tarkastusmies heihin. Hänen vihollisensa, koulu-legaatti ei edes tervehtinyt tulijaa. Sitten tapasivat sihteerin ja hänenkin piti seurata. Tarkastaja laahasi mukanaan kaikki, jotka tapasi, ei tehdäksensä itseänsä tärkeäksi, vaan hauskuuden vuoksi, ja antoi halusta käynneillensä ystäväin parissa tehdyn huviretken leiman. Joka askeleella katsahti hän ympärilleen ja huudahti: — Oi, mimmoisia vuoria! Kuinka kauniita seutuja! — sitäpaitsi hän kehui kylän asukasten kauneutta, paikkakunnan puhdasta ilmaa ja terveellistä vettä.
Sillä tavoin kulkivat kaikki yhdessä kylän läpi ja ohjasivat askeleensa rouva Falbrizion koululle. Tuo suuri riita oli nyt rankaistava.
He astuivat sisään yksitellen ja hiljaa ikäänkuin poliisit epäilyksen alaiseen taloon. Aluksi katsahti tarkastaja kattoon, joka oli niin matalalla, että melkein käsin siihen ylöttyi. Sitten hän loi silmänsä savusta mustuneisin seiniin.
Sindaco ehätti sanomaan: — Minä olen jo antanut käskyn seinien maalaamisesta.