Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Uusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen hieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi asia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin rouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa kaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä ilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata. Vielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut tuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota puolikuollutta ukkoa. — Molemmat — niin sanottiin — kuuluvat Puutteen perheesen. — Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan kerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui tutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat, puhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka vaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti julki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi ystävältään, oliko tämä nähnyt köyhää opettajatarta. Nimitys siirtyi muiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen tavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä huvitettu.

Koulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa kävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä surumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen kasvoissansa.

Ensi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren askeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse kaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen koulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.

Emilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin toisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään sointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian hitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen merkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä. Hänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla näytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta, joka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän tuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin Emilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin tarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla muodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin samanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin, harras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle jostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli tehnyt oppilaittensa luonteista.

Eräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista miettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin suretti lukukauden alussa, oli oppilaitten ensimäinen pahanteko, ensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti vihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden. — Mutta — lisäsi hän — kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan kilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin jalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden. Minä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea, taikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän kuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa jalo tunne, joka minulla on jäljellä — lukuun ottamatta rakkauttani isä raukkaani, — tunne, joka ei koskaan tule vähentymään — sen tiedän — on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat tunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä enemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä, sydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä voimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi mimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja mitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään tulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei laimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä; sanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen halukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus maailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni mahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että muutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät toisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani saakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua ainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni muulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä siihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun silmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia vahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan kurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi käsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää halkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni tulee, sadattelen ihmisiä.

Emiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut juuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan, kuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion suusta.

Eräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi vieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti häneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä tuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä kyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan kaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat olennot onnellisiksi.

— Sitäpaitsi — hän lisäsi — seuraan heitä kaikkia ajatuksissani kotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä heillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän epäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka heitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko ymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee vereni kuohuksiin. Lyödä lasta — — — se on niinkuin näkisin sitä tapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat pieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä mieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin, semmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä! Inhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle. Tehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin voidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat, ett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia. Sietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia vanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä katua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia. Oi, se on kurjaa, se on kurjaa!

Opettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt sanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo tullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.

— Nimien väärentäjiä rankaistaan — hän pitkitti. — Minä olen ihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat lapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat lapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla valmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä ja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä annan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi jollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä pienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen mieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon ääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos silloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa pienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin — silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia ajatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon enemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä vanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan osoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli minulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa puvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin puettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas, minun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan herrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta — — — ja sain sentähden eroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät lähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja joilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka siinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin vanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä vuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin menettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja murhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.