Sihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa: rupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran todistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi maan allansa halkeavan ja nielevän hänet.
Neiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi mielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.
Vaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon sisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla mieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi kohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti lausutulla kysymyksellä: — Mutta valtakirja, neiti? — — — Mutta valtakirja? — — — Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? — — —
Harmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja pakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä kauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja sylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen päässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan poltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen päin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi neiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen kiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet, ja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi vapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta samalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän kotiin.
Pianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku kuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin myöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta elänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen säästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi matkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana. Hän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään velkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä ihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja aavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He ymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa, ja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden mukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä ajassa lisääntyi melkoisesti.
Tällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista. Olihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo, tarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään olisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun näkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin auttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat. Näitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti; tarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa; rouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä ylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee, iloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä epäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu koulu tuottaa.
Ainoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka neiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan palvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta hän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua hänen tarjouksiinsa.
Lähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti teki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä tekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota oli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan tarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa toimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.
Kurjuutta.
Turhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille apuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka vaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen laskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta, (kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna kannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä ei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki häntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen herttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra Calvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa, jonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja samalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja maanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka opettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti eikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn rouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio moneen päivään nähnyt neiti Gallia.