Ystäväni otti käsikirjoitukseni ja alkoi sitä lukea. Jonkun ajan kuluttua loi hän silmänsä minuun, sitten mieheen, joka istui tavallisella paikallaan balkongilla; sitten jatkoi hän taasen lukemistaan. Ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä useammin heitti hän silmäyksiä minuun ja tuohon "vihattuun mieheen", samalla käyden yhä vakavammaksi. Viimein ehdittyänsä loppuun, huudahti hän, tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka värisi liikutuksesta:
"Kunniasanasi, että tämä kaikki on totta?"
"Tässä käteni! Totta jokainoa kirjain."
"Ja että — se on hän?"
"Myös siitä käteni."
Lausumatta mitään sen enempää, otti ystäväni hattunsa ja ryntäsi ulos. Minä asettausin akkunaan ja näin hänen kiirein askelin kulkevan poikki torin vastapäätä olevaan rakennukseen. Parin minuutin kuluttua katosi mies balkongilta. Kului hiukan aikaa, niin taasen ilmestyi hän sinne. Mutta melkein samassa näin ystäväni — tällä kertaa hitain askelin — palaavan ja suuntaavan kulkuansa kotiin.
"Kyllä tunnen sinut, ystäväni", sanoin itselleni, mennessäni häntä vastaan, "tiedän, mistä syystä sinä kiirehdit ulos."
"Sinä menit painamaan suutelon miehen otsalle?"
Ystäväni katsahti minuun, hymyili, lankesi kaulaani ja vastasi iloisesti:
"En, siihen en ollut kelvollinen. Minä menin suutelemaan hänen käsiänsä."