II.
Palaamme syksyyn vuonna 1861, siihen aikaan, jolloin etelä-Italiassa riehuvat ryövärit herättivät kauhistusta koko Europassa, jolloin Pietropaolo kantoi taskussaan "liberaalisen" leuan, minkä pujoparta oli leikattu à la Napoleon; jolloin ne, jotka Montemiletton luona olivat huutaneet: "eläköön Italia!" elävinä haudattiin ruumiskasojen alle; jolloin Viestissä syötiin lihat niistä talonpojista, jotka olivat vastustelleet ryövärien käskyjä; jolloin översti Negri Pantelandolfon likisyydessä näki verisiä sotilasjäännöksiä voiton merkkeinä riippuvan akkunoissa; jolloin luutnantti Bacci parka haavoitettuna vangittiin julkisessa taistelussa ja sitten, kärsittyään kahdeksantuntiset kauheat rääkkäykset, ruhjottiin kuoliaaksi; jolloin hurjistunutta roistoväkeä suurissa parvissa öisin matkusti ulos kylistä, tulisoitot kädessä, riemuhuudoilla vastaanottaessaan ryöväreitä; jolloin laihot pelloilla poltettiin, huoneita revittiin maahan ja koko perhekuntia iskettiin kahleisiin; jolloin aseita, rahaa ja siunauksia lähetettiin Tiber-joen oikeanpuoleiselta rannalta kauhean verenvuodatuksen jatkamiseksi.
Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla nähtiin kohta auringon nousun jälkeen Capitanata maakunnan kolkossa laaksossa pyssyratsuri, joka näytti olevan matkalla San Severoon. Hän oli yöllä lähtenyt vastamainitusta kaupungista viemään överstiltä käskykirjettä "lentävän kolonnan" päällikölle ja tallensi nyt napitetun nuttunsa sisäpuolella päällikön vastauksen, jossa tämä ilmoitti kello 8 seuraavana aamuna lähtevänsä eräälle salaiselle paikalle lähellä olevassa vuoristossa, jossa sanoi tietävänsä muutamien näitä seutuja rasittaneiden ryövärien pitävän majaa.
Kirjeen kuljettaja oli noin kolmenkymmenen ikäinen mies, kookas, laiha, tulisilmäinen, varustettu pienillä, huippupäisillä viiksillä sekä tuollaisella kohtisuoralla otsarypyllä, joka ilmaisee tottumusta ajattelevaisuuteen. Hänen kasvoissaan oli luettava äkkikypsynyttä vakavuutta, jota hänen suuri, musta, kolmikulmainen hattunsa ikäänkuin kuvasti, ja hänen tuima katsantonsa ja uljaat liikkeensä puhuivat sielun voimasta, joka oli sopusoinnussa ajan ja paikan kanssa. Hän ratsasti ravia mutkistelevaa polkua ja käänteli päätään sinne tänne, tarkatakseen autiota laidunmaata, vuoristoa ja kirkasta taivasta, kuulematta muuta ääntä kuin hevosen kavioiden synnyttämää kopsetta ja sapelin räminää.
Ratsastaessaan kahden korkean varvikon keskeä näki hän äkkiarvaamatta leimauksen ja kuuli pyssyn pamahtavan. Kääntäessään ratsunsa ja tarttuessaan pistooliinsa, huomasi hän että hevonen hoiperteli. Paremmin saadaksensa selkoa asiasta kumartui hän, mutta tunsi siinä samassa, että jokin tarttui häneen takaa; kun hän sen johdosta kääntyi, törmäsi varvikosta, josta laukaus oli tullut, hänen päällensä toinen mies, ja tätä seurasi varjona kolmas, ja ennenkuin pyssyratsurimme oli ehtinyt käyttää aseitaan, hypätä alas hevosensa selästä ja asettautua puolustus-asentoon, oli hän heitetty maahan. Hän kyllä siinä koetti tehdä vastarintaa, hän hosui ympärilleen, potki ja puri, mutta ei onnistunut pääsemään ylös, jonka tähden hän viimein väsyneenä antausi ja luovutti päällekarkaajilleen aseensa. Taistelussa oli hän kumminkin tomupilven ympäröimänä saanut nuttunsa auki ja kirjeen pistetyksi suuhunsa, kenenkään sitä huomaamatta. Roistot sitoivat nyt hänen kätensä, nostivat hänet pystyyn ja ripustivat sapelin, sotilaskaapun ja rensselin hänen kaulaansa; sitten laahasivat he hevosen varvikkoon ja lähtivät metsään kiroten, uhaten ja nauraen, ja ajoivat edessään puoleksi typertynyttä ja hoipertelevaa sotilasta.
Kun he olivat ehtineet puolen tunnin matkaa tieltä, hiljensivät he vauhtiaan. He olivat nyt saapuneet metsässä olevan vuoren juurelle, missä ei näkynyt vähintäkään jälkiä ihmis-asunnosta. Pyssyratsuri, joka kulki kumarruksissa kuormansa alla, ei osottanut pelkoa eikä vihaa, mutta hänen kalpeista, muuten muuttumattomista kasvoistansa saattoi lukea, että hän aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, ja että hän oli valmis siihen antaumaan. Hän, näetsen, tiesi että ryövärien käsiin joutuminen näinä julman koston päivinä oli sama kuin kuolema, ja sentähden olikin koko hänen olennossaan jotakin, joka muistutti kuoleman juhlallista tyyneyttä, ja senkin, joka ei sitä tiennyt, olisi vaan tarvinnut katsoa hänen silmiinsä, sanoaksensa: "Tämä mies menee kuolemaan." Ryöväri, joka nyt kulki hänen edellään, kääntyi silloin tällöin ja heitti uhriinsa milloin uteliaan, milloin epäluottoisen silmäilyn. Se, joka kulki hänen rinnallaan ja näkyi olevan rosvojen päällikkö, loi myöskin silmänsä milloin vankiin, milloin toveriin, ja vaihtoi tämän viimeksi mainitun kanssa pirullisia ivahymyjä.
"Kas tässä, kanna tämä", sanoi hän äkkiä ja riipusti pyssynsä vangin kaulaan.
"Jaksat sinä kantaa minunkin", lausui toinen, joka kulki edellä.
"Entäs sinä?" kysyi päällikkö kääntyen kolmanteen ryöväriin, joka kulki takana ja näytti olevan nuorin joukossa.
"Minä?" vastasi tämä, "minä kannan mieluummin itse pyssyni. Ken tietää mitä voi tapahtua."