"Pöllöpää!" mumisi toinen ja heitti häneen ylönkatseellisen silmänluonnin. Sitten kääntyi hän vankiin ja sanoi: "Nyt, ystävä, sopii sinun sanoa, mihin olit matkalla."
Pyssyratsuri oli ääneti.
"Vai niin!" huudahti ryöväri ja kumartui ottaaksensa maasta raipan, jolla sivalsi vankia käsille. "Et lie ymmärtänyt kysymystäni?"
Pyssyratsuri kulki yhä ääneti eteenpäin.
"Ole sinä olevinasi, junkkari, kyllä vielä ääneen saat", jatkoi ryöväri.
"Kaikki alkavat, niinkuin sinä, ja sinä olet lopettava, niinkuin muut.
On sinussakin lihaa ja verta; ja kun tunnet että pistää, kyllä huudat,
ole varma siitä!"
Ja samassa töyttäsi hän häntä saadakseen häntä poikkeemaan pienelle polulle, joka kulki puron rantaa pitkin. Tätä kulkivat he jonkun matkaa, sitten ylivievää siltaa, kiersivät erästä kumpua ja alkoivat kiivetä ylös jyrkkää vuorta. Vanki, jonka kurkkua pyssyjen hihnat ahdistivat ja jonka kädet olivat selän taakse sidotut, oli vähällä kuristua; hän hikoili kauheasti, hoiperteli joka askeleella, lankesi usein polvilleen ja nousi ainoastaan suurimmalla vaivalla, jälleen langetaksensa, jolloin ryövärit löivät ja potkivat häntä ärjyen:
"Ylös, pelkuri! Kun te saatte käsiinne jonkun meikäläisistä, sidotte te ne hevosiinne; nyt on sinun vuorosi, Piemontesilainen!"
Vuoren keskivälillä odotettiin heitä. Siinä, missä kaikkialla näkyi vaan jyrkkyyksiä, syvyyksiä ja kohtisuoria kallionseiniä, mutta tuskin nimeksikään pensaita ja kasvia, oli ontelon yläpuolelta holvin kaltaisan louhen alla pieni ala tasankoa. Tätä ympäröivät kalliomöhkäleet, joista muutamat olivat pudonneet ylhäältä, kun taasen toiset, pienimmät olivat käsivoimalla työnnetyt edellisten lomiin, jotta ne niiden kanssa muodostivat jonkunmoisen rintavarustuksen. Tasangon neljänneksen osan anasti eräs puukoju, jonka katon ja seinät yllämainittu louhi muodosti. Möhkäleiden sisäpuolella oli pieniä, hakkaamalla tehtyjä syvennyksiä ruoka- ynnä muiden tavarain säilyttämistä varten, sekä omituiset rappuset, joilta voitiin katsoa alas koko kaltevuutta pitkin. Paikalle kuljettiin aukon kautta, joka oli hiukan suurempi kuin ihminen tarvitsi sisään päästäksensä. Ulkoa ei näkynyt mitään, joka olisi osottanut, että täällä asui ihmisiä. Sisäpuolen syvennyksissä nähtiin laseja, läkkiastioita, pannuja, leipiä ja veitsiä; möhkäleiden ulospäin pistävillä kärjillä riippui laukkuja, rensseleitä ja pulloja; eräässä nurkassa oli suuri kasa tuhkaa ja tämän yläpuolella oli kallion seinä musta savusta; kojussa makasi vaatteita ja olkia sekaisin. Jos katseli ylöspäin tahi seinille, niin ei näkynyt muuta kuin louhia, syviä rotkoja ja kauhean suuria kallion möhkäleitä, jotka näyttivät heiluvan ilmassa, ynnä joku yksinäinen puu siellä täällä. Alempana olivat vuoren seinät lohkoilleet, ja kauempana pisti esiin kenttä, sekä taivahan rannalta korkeita vuoria.
Seuruetta odotti keski-ikäinen mies, joka seisoi pienien rappusten ylimmällä astuimella, kyynäspäät kivimöhkälettä vastaan ja kasvot kahden kiven suojassa, joiden välistä hän tähysteli seutua kuin ampumareijästä. Nähdessään vangin, alkoi hän tyytyväisyytensä merkiksi taputella käsillään kumpaistakin kiveä, seurasi sitten tarkkaavasti hänen jokainoata askeltaan, ja liitti jokaiseen iskuun, jonka onneton sai, koikkauksen ja kirouksen, ikäänkuin sillä lisätäkseen lyönnin voimaa ja lyödyn kipua.
Kun tuliat ehtivät likisyyteen, astui mies alas rappusilta ja meni portille heitä vastaanottamaan. Pyssyratsuri, joka töyttäyksellä työnnettiin sisään, vaipui voimatonna maahan; toiset seurasivat häntä läähättäen ja puuhkien, heittivät sinne tänne rensselinsä, hattunsa ja aseensa, istuutuivat kiville, mikä millekin, ja olivat vähän aikaa vaiti hengittääkseen ja pyyhkiäkseen pois hikeä kasvoistaan.