"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"

32 ASTETTA.

Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.

Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä, pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita, joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta. Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea. Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!

Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.

Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen. Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn. Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni. Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."

ÄITINI VIIMEINEN LEHTI.

Lauantaina heinäkuun 1 p:nä.

Kouluvuosi on siis päättynyt, Henrik. Nyt kun olet eroamaisillasi opettajistasi ja tovereistasi, on minun kerrottava sinulle ikävä uutinen. Isäsi täytyy toimiensa takia muuttaa Torinosta pois, ja me kaikki seuraamme tietysti häntä. Tulevana syksynä me lähdemme. Sinun täytyy muuttaa koulua. Se on sinusta surullista, eikö niin? Sillä minä olen varma siitä, että sinä rakastat tätä vanhaa kouluasi, missä olet neljän vuoden aikana työskennellyt ja iloinnut, missä niin kauan olet aina samoina tunteina nähnyt samat pojat, samat opettajat, samat vanhemmat, oman isäsi ja äitisi, jotka sinua riemulla odottivat; vanhaa kouluasi, missä sinun henkesi on ikäänkuin puhjennut, missä olet niin monta hyvää toveria tavannut, missä joka sana, jonka kuulit, tarkoitti sinun parastasi, eikä yksikään mielipaha, jota sait kokea, ollut hyödytön. Ota tämä hellä tunne mukaasi ja sano kaikille näille tovereillesi sydämelliset jäähyväiset. Muutamat heistä tulevat kokemaan onnettomuuksia, toiset saattavat pian kadottaa äitinsä ja isänsä, jotkut kuolevat nuorina, toiset kenties vuodattavat verensä taistelukentällä. Useimmat heistä tulevat kunnioitettaviksi käsityöläisiksi ja rehellisiksi perheenisiksi. Ja kukapa tietää, kuinka moni heistä vielä tulee tekemään maallensa suuria palveluksia ja lisäämään sen mainetta. Eroa siis heistä hellästi. Jätä tälle suurelle perheelle osa sydämestäsi, tälle perheelle, joka otti sinut lapsena vastaan ja jonka sinä nyt nuorukaisena jätät. Koulu on kuin äiti, Henrik. Se otti sinut minun sylistäni, kun tuskin vielä osasit selvästi puhua, ja nyt se antaa sinut minulle takaisin isona, väkevänä, ahkerana. Olkoon se siunattu, äläkä sinä koskaan sitä unohda! Ja mahdotontahan onkin, että sinä unohtaisit koulusi. Sinä kehityt mieheksi, matkustat ympäri maailmaa, olet näkevä suuria kaupunkeja ja ihmeteltäviä muistopatsaita ja olet ne taas unohtava. Mutta tämän vaatimattoman valkean rakennuksen pienine puutarhoineen, missä henkesi ensimmäiset kukat puhkesivat, sen olet aina näkevä silmäisi edessä.

Äitisi.