"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko, että minä jätän hänet sinne."
Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.
"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi
puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen.
Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa.
Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne,
Gigiani!"
Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä, antoi kätensä isälleen.
"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia kiittämään."
Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on uusi, kaunis kultaraha."
"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna. "Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."
"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".
Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.
Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään: