Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.
Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen näköisenä mielessäni.
HYVÄSTI.
Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.
Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia. Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli, vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja suhinaa aivan kuin kadulla.
Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään, viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon." — Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat: "Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle kädellään.
Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti. Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." — Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. — "Stardi siirretään, kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.
Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle anteeksi!"
"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat:
"Ei koskaan."
"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa", toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani, mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"