Vastapäätä koulua, kadun toisella puolella, seisoi pieni, mustakasvoinen nokikolari pusseineen ja kalvinrautoineen katkerasti itkien ja nyyhkien.
Pari kolme toisen luokan tyttöä lähestyi häntä ja kysyi: "Mikä sinua vaivaa, miksi itket?" Mutta hän ei vastannut, itki vain yhä rajummin.
"Mutta sano toki, mikä sinun on ja miksikä itket", kysyivät tytöt taaskin. Nyt kasvot vähän kohosivat — oikeat lapsenkasvot — ja hän kertoi itkien käyneensä useissa taloissa nuohoamassa ja ansainneensa 30 soldoa, mutta hukanneensa nämä. Ne olivat pudonneet hänen taskunsa ratkeamasta — hän osoitti sitä — ja nyt hän ei uskaltanut rahatta palata. "Mestari lyö minua", sanoi hän nyyhkien ja antoi päänsä jälleen vaipua käsivarrelleen epätoivoisena. Lapset katselivat häntä hyvin vakavina.
Sillä aikaa oli saapunut koko joukko tyttöjä, suuria ja pieniä, köyhiä ja komeapukuisia, koululaukut käsivarsilla. Eräs suurempi, jolla oli sininen höyhen hatussa, otti kaksi soldoa taskustaan ja sanoi:
"Minulla on vain kaksi soldoa, pankaamme toimeen keräys."
"Minullakin on kaksi soldoa", sanoi eräs toinen, jolla oli punainen puku, — "kyllä meillä nyt kaikilla yhteensä on kolmekymmentä soldoa". Ja he rupesivat huutamaan: "Amalia, Silvia, Annina. Yksi soldo! Kellä on soldoja?"
Useimmilla oli rahaa kukkien tai vihkojen ostamista varten, ja ne he nyt ottivat esiin. Muutamat pienemmät antoivat sentesimoja. Tuo sinitöyhtöinen kokosi kaikki ja laski ääneen: "Kahdeksan, kymmenen, viisitoista." Mutta vielä tarvittiin lisää. Nyt tuli eräs, joka oli muita isompi ja miltei muistutti nuorta opettajaa. Hän antoi puoli liiraa, josta kaikki iloitsivat. Mutta vielä puuttui viisi soldoa.
"Nyt tulevat neljännen luokan tytöt, joilla on enemmän", tiesi eräs kertoa. He tulivat, ja soldoja rupesi satelemaan. Kaikki tytöt asettuivat ylt'ympärille. Oli liikuttavaa nähdä pieni nokikolari keskellä kukoistavia kasvoja ja kirjavia pukuja. Jo oli kolmekymmentä soldoa koottu ja yhä vain keräytyi lisää. Pienet, joilla ei ollut rahoja, eivät tahtoneet olla isoja huonommat ja antoivat sentähden kukkakimppunsa.
Yht'äkkiä ilmestyi ovenvartija ja huusi: "Johtajatar!"
Tytöt hajaantuivat joka taholle kuin varpusparvi. Keskellä katua oli vain pieni nokikolari silmiänsä pyyhkien hyvin tyytyväisen näköisenä, kädet täynnä rahaa ja napinreijissä, taskuissa ja hatussa paljon kukkia; maassakin hänen jalkainsa juuressa oli niitä.