PIENI PADOVALAINEN ISÄNMAANYSTÄVÄ.
(Opettajan kertomus.)
Lauantaina lokakuun 29 p:nä.
Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt koetan esittää.
Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista, Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan. Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille, näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.
Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä, kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen, veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin. Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset virkamiehet osanneet lukea. —
"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan. — "Likaista", lisäsi toinen. — "Var…", huusi kolmas ja oli sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika soldokuuron.
"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani, minä en ota almua."
VAINAJAIN PÄIVÄ.
[Vainajain päivä on juhla, jota katolisissa maissa vietetään kaikkien kuolleiden muistoksi.]