Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"
Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin suurella hellyydellä.
"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.
"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."
Tässä opettaja keskeytti puheensa. — "Mutta sinä, pienokainen, et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin, suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."
ÄITINI.
Perjantaina marraskuun 11 p:nä.
Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule, Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!
Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat.
Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on oleva surun ja soimauksen leima.